Olen nuori nainen Helsingistä. Asun omistusasunnossa yhdessä lemmikkieni kanssa. Käyn satunnaisesti töissä sairaalassa ja opiskelen ammattikorkeassa unelma-ammattiini.

Kaikki tuo kuulostaa niin hienolta. Ja se kaikki oli totta vielä puoli vuotta sitten.

Kokototuus on kuitenkin toinen.

Koko elämäni ajan olen salannut itseltäni paljon asioita. En ole halunnut myöntää ongelmiani saatika hakea niihin apua. Viime keväänä asiaan tuli kuitenkin muutos. Läpikävin väkipakolla ison tukun historiaani. Syksyllä hakeuduin terveydenhuollon piiriin. Minulla todettiin keskivaikea masennus johon sain lääkityksen. Lääkitystä ja annostusta vaihdeltiin, lopulta päädyin psykiatriselle poliklinikalle. Polilta sain oman lääkärin ja sairaanhoitajan sekä löysimme yhdessä sopivamman lääkkeen. Diagnoosi muuttui keskivaikeasta vaikeaan masennukseen. Jäin sairauslomalle ja annoin ennen niin tärkeiden kulissien kaatua. Nyt on minun vuoroni, nyt hoidan itseäni. Asiat eivät kuitenkaan ole juuri muuttuneet. Pelko, ahdistus ja paniikkikohtaukset ovat päivittäiset kumppanini. Puhuminen on vaikeaa, vaikka samat asiat junnaavat päässäni päivästä toiseen. Tunnen itseni purkautuneeksi lankavyyhdiksi, jossa ei ole päätä eikä häntää. Kaikki on levällään ja sekaisin.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeä itseilmaisun kanava, joten oma masennusblogi on luonnollinen tapa avautua ja tulla kuuluksi, vaikka kukaan ei lukisikaan. Raastinrauta on henkinen kaatopaikkani, joka ei osaa lajitella. Blogi on avoin kaikille lukijoille ja kommenteille, kunhan keskustelu pysyy asiallisena.

-Raaste