“Alä mene - nyt kun se tuntuu
pahemmalta - kuin kuolla kesken
painajaisen - jossa ei oo
mitään hyvää - tehnyt kellekään.”
CMX: Minne paha haudattiin

Päivän tehvänä on maksaa laskut, jotka olen kerännyt eteeni tietokonepöydälle. Siinä ne lepäävät hajanaisessa pinossa. Valkoisia A-nelosia mustilla kirjaimilla ja luvuilla. Kolme laskua. Päiväni tehtävä. Minua surettaa. En ole vielä maksanut niitä.

Koko elämäni olen elänyt muille. Milloin syy jatkaa on ollut äiti, ystävä tai lemmikit, koulu tai työ. Missä olen minä? Miten elän itselleni? Miten olisin se kaikista tärkein syy? Jos sanon ääneen, ettei minulla ole mitään elämäntarkoitusta tai syytä elää, saan vastaukseksi tuskaisia ja vihaisia sanoja. Ei noin saa sanoa. Miksei? Siltä minusta tuntuu, niin asiat ovat. Ei ole mitään. Vaellan läpi harmaiden valahtaneiden päivien ilman mitään sen kummempaa syytä tai iloa. En saa mistään iloa, sillä en onnistu missään, en tee mitään. Pitää jatkaa, koska kuulema tuolla jossain edessä on jotain. Joku maaginen paraneminen ja paremmat päivät. Niin minulle on sanottu. Että tämä helpottaa vielä ja elämässä on sen jälkeen taas iloa.

Tuntuu hassulta taistella sellaisen eteen, mitä ei enää muista.

Pelkään kuolemaa. Ihmisen suurin vaisto on halu elää, näin olen lukenut. Mietin, mistä se elämänhalu syntyy, miksi esimerkiksi itsemurha ei todellisuudessa ole raukkojen teko ollenkaan. On helpompaa elää kuin kuolla. Vaikka elämä olisi tuskaisia päiviä tuskaisten perään sitä silti elää. Elää jokaisen uuden päivän, sillä kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Sen jälkeen ei ole enää toivoa. Se on surullinen ja pelottava ajatus, joillekin kuolema on se ainoa toivo elämässä.

Minä ripustaudun. Elämäni on lupauksia. Olen luvannut Kissalle, etten hylkää häntä koskaan. Koskaan. Olen vakuuttanut itseni siitä, että omistamani omapäinen Kani ei saisi helpolla itseään ymmärtävää kotia. Minulla on asunto ja velka siihen. Näillä näkymin velka on maksettu, kun olen jo hyvän matkaa yli nelikymppinen. Minä maksan velkani, se on velvollisuuteni. Velvollisuuksia ja lupauksia toisille. Olen luvannut olla hyvä ja elää toisten vuoksi. Se ei ole tarpeeksi. Mietin, mitä voisin luvata itselleni. Uskaltaisinko luvata hyvän päivän, jolloin herään hyvin nukkuneena ja olen iloinen ihan muuten vain. Jos lupaisin, että minä saan sen vielä. Lupaisin jotain suoraan minulle. Uskaltaisinko? Toteutuisiko se?

Kaikki on niin ristiriitaista. Toisaalta olen hyvin voimakas ja onnellinen. Olen löytänyt itseni ja ääneni. Olen tässä, kerrankin. Istun ja ajattelen itseäni. Ääneni on kova, se karjuu suoraa huutoa. Samalla olen kuitenkin toivoton, väsynyt ja ärsyyntynyt. Tunnen oloni eristetyksi muista. Riipun velvollisuuksien ja lupauksien varassa kiinni yhteiskunnassa, mutta pääni sisällä olen yksin itseni kanssa. Olen itselleni vieras, liian heikko ja sairas. En osaa rakastaa tuota tyttöä. En osaa luvata hänelle mitään.

-Raaste

Joskus mietin, millainen äiti minusta tulee, jos joskus saan lapsia. Vanhemmuus on iso juttu. Kukaan ei ole täydellinen äiti tai isä, jokainen vanhempi tekee joskus virheitä. Jotkut tekevät pieniä, toiset suurempia. Joitain ihmisiä ei alunperinkään ole tarkoitettu vanhemmiksi. Kuitenkin kasvatus on tehtävä, jonka suurin osa vanhemmista ottaa niin vakavissaan kuin pystyy ja yrittää siihen maagiseen täydellisyyteen, jota ei ole edes olemassa. Virheitä sattuu ja lapset reagoivat erilailla. Jotkut kestävät enemmän, toiset taas eivät ollenkaan. Joillekin lapsuus nousee seinäksi vasta aikuisella iällä. Jotkut taas eivät koskaan käsittele lapsuuttaan ja toistavat virheet omien lastensa kanssa.

Isovanhempani olivat alkoholisteja. He riitelivät aina rajusti. Kun pieni poika kasvoi ja oppi juoksemaan, juoksi hän isän ja äidin väliin saaden itse turpaansa. Tuo poika oli isäni. Pari erosi isän mennessä kouluun. Pian isoisä meni uusiin naimisiin, otti pojan mukaansa. En tiedä mitä hyvää tapahtui, mutta hän lopetti juomisen. Liekö ollut mummopuoleni ansiota. Uusi pariskunta sai vielä kaksi lasta, isälleni sisko- ja velipuolen. Perheessä oli kova kuri, olihan perheen isä maalta suuresta perheestä. Saarnamiehen poika. Isäni asui kouluajat kotona, kesäksi hänet lähetettiin maalle mummollaan, ilman sisarpuolia.

En tiedä isäni suvusta paljoakaan. Tiedän, että isoisälläni oli monta veljeä ja yksi sisko, itse hän oli niitä nuorimmaisia. Yksi veljeksistä kuoli vauvaikäisenä. Yhdellä veljellä oli skitsofrenia, hän tappoi itsensä melko nuorena. Yksi veljistä oli isoisäänikin pahempi alkoholisti. Hän joi itsensä hengiltä sotien jälkeen. Isoisäni lisäksi tuosta lapsikatraasta olen nähnyt vain siskon ja yhden vanhemmista veljeksistä. Heidän elämänsä oli mennyt tavallisempaa polkua. He olivat päässeet perustamaan perheen, kuolivat molemmat vanhuuden sairauksiin.

Isoisäni elää yhä. Meillä ei ole koskaan ollut mitään yhteyttä. Äiti on kertonut, että kun olin hyvin pieni, kinusin aina vaarille kylään, puhuin paljon vaarista ja kaikesta, mitä voisin vaarin kanssa tehdä. Kun sitten pääsin kylää, vaari katsoi joko formulaa tai jalkapalloa ja minua pelotti niin paljon, etten edes syliin mennyt. Hän oli isomahainen ja istui aina omalla sohvatuolillaan kuin mikäkin Archie Bunker. Niin hän tekee vieläkin. Maha on vain kasvanut, tukka lähtenyt ja lyhyet sanat muuttuneet örähdyksiksi, joista vain vaimo saa selvää. Jotenkin se mies kuvottaa minua. Joskus mietin, onko sohvatuolista ruuvit suoraan äijän perseeseen.

Emme koskaan puhu isoisäni kanssa. Hän ei ole kiinnostunut minusta enkä minä hänestä. Hänellä on ne toiset lapsenlapset, minun serkkupuoleni. Kun vanhempani erosivat ja minä jäin äidilleni, eivät isän vanhemmat pitäneet koskaan minuun yhteyttä. Ei synttärikorttia, joululahjaa tai puhelinsoittoa. Täysi hiljaisuus. Unohdin isovanhempani. Kun kasvoin ja aikuistuin, he pyysivätkin minua tulemaan. Sain luvan tulla syömään heille. Miksi, kysyin äidiltäni. Miksi he halusivat vieraan nuoren naisen taloonsa. Miksi he luulivat, että minua kiinnostaisi kaikien niiden hiljaisten vuosien jälkeen nähdä rahtuakaan vaivaa heidän vuoksensa. Ei. Ei minua kiinnostanut. Minulla oli äiti ja äidin vanhemmat. He olivat aina olleet kiinnostuneita minusta. He rakastivat ja näyttivät rakkautensa. En halunnut uusia isovanhempia, joiden luona käydä syömässä ja istumassa jalat sievästi vierekkäin ja teeskennellä jotain yhteenkuuluvuutta. Olin katkera.

Podin pitkään häpeää siitä, etten mennyt. Koen osaksi vieläkin. Isän äitipuoli oli kutsunut minut. Pallo oli minulla, mutta en heittänyt sitä takaisin. Uskoin pitkään hiljaisessa mielessäni, että minun olisi varmasti pitänyt mennä. Olin huono lapsenlapsi. Samoin koen edelleenkin, mitä isään tulee. Nyt kun hän monen välinpitämättömän vuoden jälkeen kutsuu minua kotiinsa, en mene. Toisin kuin isoisän koti, ei isän koti edes ahdista. Se on jotenkin turvallinen. Siellä on jopa vierashuone, jonka oven saa lukkoon. Menisin sinne ihan mielelläni. Kuitenkin käyn siellä tosi harvoin. Milloin olen ollut töissä, milloin opiskelemassa, milloin ei ole saanut eläinvahtia. Hataria tekosyitä. Koen suurta syyllisyyttä. Olen huono lapsi.

Äidillä ja isällä oli yhteishuoltajuus minuun. Niin luki paperilla, mutta käytännössä äiti kasvatti minut yksin. Kun isä muutti maalle vanhalle sukutalolle, emme tietenkään tavanneet joka toisena viikonloppuna. Kesäisin menin sinne reiluksi viikoksi ja joskus joululomilla. Paikka oli ahdistava. Sieltä ei päässyt karkuun. Itse mökissä ei ollut yhtään ovea ulko-oven lisäksi. Vessa oli vanhassa pimeässä navetassa. Lähimmälle naapurille käveli kaksikymmentä minuuttia metsätietä. Saman verran ajoi autolla kylälle. Tunsin oloni siellä aina hyvin yksinäiseksi. Muistelin niitä kesiä ennen eroa, kuinka olin äidin kanssa leikkinyt pihamaalla, kerännyt marjoja pensaista ja ampunut kiväärillä pellolla nököttäviä peltipurkkeja. Yksinäni leikin hylsyillä ja mellastin hiekkalaatikolla. Sitten ei ollutkaan enää äitä mukana. Olin yksin sen miehen kanssa, joka kiroili suuttuessaan eikä muuten juuri puhunut. Epätoivoisesti se takertui aina vanhoihin juttuihin. Kertoi minulle aina uudestaan syntymästäni ja nauroi kaikille mokille, mitä olin pienenä tehnyt. Se oli hänen mielestään aina niin hauskaa. Minua vain nolotti.

Päivät kuluivat aina autolla ajellessa. Kävimme isän kavereilla istumassa ja katsomassa sitä iänikuista formulaa ja jalkapalloa. Luulin, että niin isät tekevät lastensa kanssa viettäessään laatuaikaa. Vievät ne kavereidensa luokse, kavereiden jotka isän tapaan olivat poikamiehiä ja lisäksi lapsettomia. Minä kilttinä tyttönä istuin aina hiljaa ja yritin kiinnostua vaikka lattialankkujen laskemisesta. Vanhempana aloin pulttailla isälle niistä reissuista. Parin pultin jälkeen isä kärräsi minut erään tuttavaperheensä luokse. Siellä vahdin ja huvitutin heidän kuopustaan. Se oli mukavaa.

Se, mitä tapahtui pienessä kammarissa, tapahtui vain kerran. En ole varma, mitä se tarkoitti. Pienenä en ymmärtänyt ollenkaan. Muistan vain ahdistuksen ja halvaavan pelon. Vuosiksi kielsin sen. Piilotin sen pois mielestäni kokonaan. Kun sitten noin vuosi sitten muistin taas, en voinut olla ajattelematta, että mitä jos tulkitsin sen väärin. Jos se oli vain leikkiä, jotain sellaista kiehnäysleikkiä. Mutta toisaalta, mitä sitten vaikka se olisi ollut leikkiä. Minä koin sen uhkaavaksi ja vääräksi. Koen sen vieläkin.

Kerroin joskus kännissä entiselle poikaystävälleni, tai paremminkin hän kysyi, oliko isäni käyttänyt minua hyväkseen. Kun siinä vain sopertelin jotain nyyhkytysten seasta, kysyi hän, raiskasiko isäni minut. Ei. Jokin kuohahti minussa. Olisin tappanut isäni, jos hän olisi niin tehnyt, sanoin. Pelästyin sanomisiani. Ne vain purskahtivat jostain ja taisin jopa tarkoittaa niin. Olen kuitenkin miettinyt. En voi olla ajattelematta, mitä jos suurentelen tapahtunutta. En tiedä, mitä mieltä siitä pitäisi olla. Kuitenkaan mitään sellaista ei tapahtunut. En tiedä. Ehkä olen vain liian sekaisin.

Olen ollut taas kipeä tämän viikon. Sisäinen ahdistus kasvaa. Ihan kuin olisin kuolemassa, haihtumassa pois. Päivä päivältä yhä enemmän. Väsyttää. Mikään ei tunnu miltään. Ahdistus kasvaa, mutta se on erilaista. Se on hiljaista pakokauhua. Hätää siitä, ettei löydä mitään. Etsin ja etsin ja löydän vain kipua. Ei ole mitään, mitä etsiä. En jaksa etsiä enää. Tunnen itseni peuraksi, jota on ammuttu jokaiseen jalkaan. Haluan eteenpäin, mutta mikään ei toimi. Vähitellen halu sammuu. En halua enää mihinkään. Jään tähän haihtumaan. Silmänraoista näen, kuinka aurinko nousee ja laskee. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Ei enää.

-Raaste

“You can’t change the way she feels
But you could put your arms around her”
Massive Attack - Protection

Olen hävennyt koko ikäni itseäni. Uskon, että se liittyy vahvasti kiusaustaustaani. Minua kiusattiin koko ala-asteen ajan sekä vähän myös tarhassa ja yläasteella. Koskaan en ole ollut suosittu tai edes sitä keskitasoa. Minussa on aina ollut jotain vikaa.

Tarha-aikoja en kauheasti muista. Muistan vain, että olin kova poikatyttö ja parhaat kaverini olivat poikia. Tarhan loppupuolella se muuttui. Pienet lapset kasvoivat ja oppivat, että on olemassa tyttöbakteereita. Paras kaverini muutti maalle ja jäin aikalailla yksin. Muut kaveripojat “miehistyivät” ja alkoivat syrjiä minua, koska olin tyttö. Tuohon aikaan liittyy pari kipeää muistoa, joita en ole koskaan kertonut kenellekään. Joskus mietin, olivatko ne vain lapsuusajan unia mörköpainajaisten ohessa.

Kotielämästä en tuolta ajalta muista juuri mitään. Muistan isän lyhyen pinnan. Jos tein tahattoman mokan, nosti hän siitä suuren huutoshown. Tunteita ei myöskään saanut isälle näyttää. Hän hermostui itkustani. Pelkäsin hysteerisesti koivuniemenherraa ja vyötä, vaikka en muista kuin yhden kerran, jolloin isä löi minua paljaille pakaroille tehtyäni jotain. Pelkäsin myös kuolemaa ja sängyn ala asuvia mörköjä. Äidillä oli aina tapana peitellä minut nukkumaan. Hän lauloi ja luki satuja. Ne hetket olivat hyvin rakkaita. Tuo tapa säilyi osittain niin kauan kun asuin kotona. Aikuisemmalla iällä äiti tuli usein iltasella istumaan huoneeseeni jutustelemaan. Minun on ikävä sitä.

Ala-aste alkoi. Muistan ensimmäisen päivän kihelmöivän jännityksen. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että minä kuuluin niihin kiusattaviin. Olin ruma, läski, moppitukka, transu, tyhmä, likainen, pitkä ja mulkosilmäinen idiootti. Minulla oli kaksi tyttökaveria, joiden kanssa leikimme barbie-leikkejä vielä silloinkin, kun kukaan ei enää leikkinyt mitään, koska kaikki olivat niin aikuisia. Tästä ei saanut tietenkään kertoa kellekään. Yhteiset välimme tulehtuivat jossain vaiheessa pahoin. Aina yhtä kaveria hyljittiin ja mollattiin salaa selän takana. Muistan, kuinka kaverini lopettivat minun kanssani kouluun kävelemiset joskus viidennellä. He halusivat olla enemmän suosittuja. Sain kuitenkin vielä leikkiä heidän kanssaan barbie-leikkejä, kunhan pysyin niistä hiljaa. Olivathan moiset leikit tosi noloja, surastaan hävettävän noloja.

Kolmannella luokalla oppimiseni alkoi kärsiä ja ensimmäisen vieraan kielen opiskelu oli minulle hyvin vaikeaa. Meillä oli tuolloin hyvin vanhoillinen englanninopettaja, joka tylytti oppilaita aika suoralla kädellä. Muistan ensimmäisistä tunneista, kun minun piti ääneen sanoa lause, jonka sisällä oli “ok”. Lausuin ok:n suomalaisittain ookoo. Luokka repesi. Opettaja virnisti pyöreiden silmälasiensa takaa ja sanoi ivalliseen sävyyn, että nyt ei olla äidinkielentunnilla, älä pelleile siellä ja antoi laiskanläksyä. Häpesin silmät päästäni. Myöhemmin en uskaltanut enää sanoa mitään ääneen. Oli tullut muillakin tunneilla selväksi, että virheistä sakotetaan ja niille nauretaan. Olin siis hiljaa.

Joskus samoihin aikoihin minut pistettiin lukitestiin. Lukihäiriötä ei ollut, vaikka muuten vissiin minua katsottiin kieroon. Palkaksi sain muutaman kuraattorikäynnin, kun sitä kiusaamistakin kerran oli. En muista noista käynneistä mitään. Jotain kaunoa siellä kai väänsin. Sen kyllä muistan, kuinka minut sittemmin ristittiin myös vähä-älyiseksi vajakiksi, kun kerran kuraattorilla kävin.

Yläasteelle mentäessä muutimme. Muistan myös yläasteen ekan päivän. Istuin salissa kuuntelemassa rehtorin puhetta muiden seiskaluokkalaisten kanssa. Edessä olevat tytöt mulkaisivat minua ja nauroivat sitten keskenään. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Pettymys. Olin kuitenki jo turtunut. Ala-asteen kiusaamista oli yritetty lopettaa ja koko koulun henkilökunta aina rehtoria myöten oli tietoinen asiasta. Kun aikuisten ainoa keino kiusaamiseen olisi ollut minun siirtäminen toiselle luokalle, olin jo lapsen mielessäni varma, ettei kiusaamiselle voi mitään. En välittänyt. Siinähän haukkuvat, tönivät ja lyövät. Vähät minä niistä. Kuitenkin jokainen sana, vilkaisu ja hipaisu on syöpynyt alitajuntaani. Nyt ne nousevat sieltä.

Ensimmäiseen hyvään ystävääni tutustuin yläasteella. Hän oli myös kiusattu ulkonäkönsä takia. Meistä tuli hyvin läheisiä ja liikuimme aina koulussa ollessamme yhdessä. Minua ei enää haukuttu samaan tapaan kuin ala-asteella, mutta ei minusta välitettykään. Olin ilmaa ja hyvin tyytyväinen läpinäkyvään osaani. Ystäväni sen sijaan sai osakseen haukuntaa. Hänen kiusaamisestaan minä suutuin aina tulisesti. Monasti haukuin kiusaajan sellaisilla sanoilla, joita en tähän viitsi edes kirjoittaa. Muistan, kuinka kahdeksannella luokalla haukuin erään pojan tuliseen tyyliini, kun tämä oli heittänyt ystävälleni jotain läskiläppää. Naama punaisena hän sopersi, ettei tarkoittanut minua. Katsoin tyyppiä ylimielisesti, sihautin viimeiset solvaukset ja tartuin ystävääni käsipuolesta. Vieläkin muistan tuon hetken, enkä edelleenkään ole varma olenko tapahtuneesta enemmänkin vihainen, ylpeä vai häpeissäni.

Yläasteella kuitenkin ylpistyin hieman. Olin se näkymätön tyttö, hiljainen hikke ja luokkansa toisiksi parhain (ystäväni oli se kaikista parhain) , mutta samalla asetuin henkisesti muiden luokkalaisten yläpuolelle. En nähnyt mitään hienoa heidän elämäntyylissään. Tyttöjen valkoiset ja vaaleanpunaiset pissishousut saivat minut voimaan pahoin, paksut pakkelit ja väärin värjätyt hiukset naurattivat minua ja heidän naurettavat kännileuhkimisensa vaikuttivat silmissäni säälittäviltä. Pojat taas olivat vätyksiä, löysiä ja selkärangattomia sekä toivottoman lapsellisia.

Samoihin aikoihin olin tutustunut itseäni kymmenen vuotta vanhempaan mieheen. Suhteemme oli täysin platoninen ja tasa-arvoinen. Hän sai itsetuntoni kohoamaan sekä usutti minua musiikin ja kirjallisuuden pariin, mistä olen edelleenkin hyvin kiitollinen. Hän oli kuin veli minulle. Kuunnellessamme Massive Attackin Protection-kappaletta, ajattelin meitä. Niin ajattelen vieläkin. Häntä ja muita minulle tärkeitä ihmisiä. Kappale toimii minulla rauhoittavana, johon ei toleranssi nouse. Sen sanat iskevät joka kerta ja uskon niiden olevan totta jokaisen sydänystävän ja sielunveljen kohdalla.

Olen jokseenkin varma, että paljon kiusatut ihmiset helposti omaksuvat roolin itselleen. Niin tapahtui ainakin minulle. Vielä nykyisinkin minun on hyvin vaikea tutustua uusiin ihmisiin, saatika luottaa. Tulkitsen hyvin helposti sanat ja ilmeet pahemmin, kuin mitä niitä olisi tarkoitettu. Olen hiljainen ja häpeilevä enkä usko, että minusta saa hyvää ensivaikutelmaa. Suuremmissa sosiaalisissa ympyröissä kuten koulussa en edes yritä tutustua mahdollisimman moneen uuteen ihmiseen. Juhlissa tai muissa tapahtumissa en tuo itseäni esille, ennemminkin käperryn itseeni niin, etten puhu edes tutuille. Lisäksi jännitän vieraita sosiaalisia tilanteita. Pelkään, että mokaan, teen jotain hassua tai sekoan sanoissani.

Joskus mietin, voittivatko kiusaajani, saivatko he sen, mitä halusivat. En epäile, etteikö heillä olisi ollut vaikeaa. En jaksa heitä sen enempää syyttää, vaikkakaan en koskaan tule kenenkään kanssa kaveeraamaan, saatika arvosta yhtäkään heistä. En myöskään arvosta ketään ala-asteeni työntekijää. He näkivät, he tiesivät, he olivat aikuisia ja siltikään kiusaamiselle ei tehty käytännössä mitään. Itse olisin halunnut yhteiset palaverit opettajan, kiusaajien ja vanhempien kanssa. Niitä en koskaan saanut. Olen vihainen ja katkera. En osaa tuota vihaa kohdistaa, vaan se leviää ympäriinsä. Pääsääntöisesti vihaan ihmisiä ja kouluja. Haluaisin hyvitystä tai aanteeksiannon. Eniten haluaisin eheän minän, joka ei häpeäisi itseään ja tekojaan eikä soimaisi itseään jokaisesta hassusta sanasta tai teosta. Pelkään, että olen ikuisesti tyhmä ja tahditon, vailla sosiaalisia taitoja ja elämäniloa. Pelkään jääväni yksin.

En osaa käsitellä kiusaustaustaani. En ole puhunut siitä sitten ala-asteen kenenkään kanssa. Jotkut läheiseni tietävät asiasta, mutta emme koskaan puhu siitä. En osaa puhua kiusaamisesta. Sen sijaan sorrun syyttämään itseäni ja tuntemaan häpeää. Tuntuu, kuin mikään hyvä ei olisi minua varten. Teen kaiken aina kummallisesti ja nolosti. Punastun pelkästään siitä, että myyjä kysyy, tarvitsenko apua. Olen tottunut tekemään kaiken aina itse ja ilman apua. En ole koskaan sellaista yhteistä tapaa oppinut. Nyt kun tarvitsisin apua, olen aivan häpeissäni.

Olen yrittänyt selvitä masennuksen kanssa vuosia ja selvinnytkin. Olen kuitenki peloissani. Joskus ala-asteen lopulla, ehkä viidennellä, olin aivan valmis tappamaan itseni. En kuitenkaan uskaltanut. Joskus yläasteella koin jonkinlaisen tuska-aallon ja halusin satuttaa itseäni salaa. Satutinkin. En muista, millainen olo minulla oli ala-asteella, mutta muistan oloni yläasteella ja se pelottaa minua. Nyt minulla on täysin samanlainen olo, sama tuska. Tuska pelottaa ja tieto siitä, miten olen tuskaani ennen hoitanut, pelottaa vielä enemmän.

Vaikka minua hävettää hirveästi koko ajan ja tunnen itseni toivottomaksi epäonnistujaksi, en ole yksin. Jatkuvassa epätietoisuudessa ja pelossa on pieniä tuikkuja näyttämässä tietä. Niihin takerrun ja niihin luotan. Tieto siitä, että on joku, jolle voi soittaa, on korvaamaton. Pelko saa tulla, sillä se menee ohitse. Joskus olen vielä terve, eikä minun tarvitse pelätä. Ehkä joskus en enää edes häpeä. Ja jos oikein toivon, uskon ja teen töitä, niin ehkä olen joskus kokonainen.

-Raaste

Päiväni on alkanut raskaasti. Pitkäaikainen harrastus sai minut kyynelten partaalle. Tuntuu, että mikään ei onnistu. Sielu huuta ja itkee, enkö saisi saada edes yhtä positiivista kokemusta, edes yhtä normaalia päivää.

Masennus muuttaa niin paljon. Asiat, joista ennen sai nautintoa ja voimaa, ovat kääntyneet vastaan. Entiset rakkaat harrastukset muuttuvat vaikeiksi. Taito katoaa. Henkinen solmu saa kropankin solmuun. Lihakset eivät tottele. Masennus tuntuu isolta jauhosäkiltä harteilla, se saa hartiat lysyyn ja vetää pään kohti maata. Varmaan kaikki näkee. Tuossa se masentunut menee. Se yhteiskunnan taakka, joka ei käy edes töissä.

Syntyy lukkoja.  Normaalit asiat, kuten kaupassakäynti tai julkisilla liikkuminen muuttuu haastavaksi tehtäväksi, josta pitää selvitä jotenkin ilman ahdistuskohtausta tai edes hengissä. Olen ehdollistunut kaikelle stressiä tuottavalle. Ihmismieli ei suinkaan ole tyhmä, vaikka se olisikin sairas. Omani on oppinut, että tuskaa tuottavia tehtäviä pitää vältellä, jotta elämä olisi edes jokseenkin siedettävää. Tämä on tietenkin karhunpalvelus itselleen. Mitä enemmän itseään rajaa normaalin elämän tehtävien ulkopuolelle, sitä vaikeampi niitä on vastaisuudessa suorittaa. Pian sitä huomaa olevansa toimintakyvytön ja entistä ahdistuneempi ja syyllisempi. Kaikki on vaikeata. Liian vaikeata. Hengittäminen on muodostunut kokopäivätyöksi, jota ei voi lopettaa tai edes keskeyttää, vaikka kuinka väsyttäisi ja ahdistaisi vetää keuhkot täyteen ilmaa.

Yritän keksiä sellaista tekemistä, mikä ei ahdistaisi niin suunnattomasti, mutta saisi silti aktiivisesti toimimaan. Vanhoista rakkaista harrastuksista musiikki, kirjoittaminen ja piirtäminen vielä onnistuvat. Ne eivät ahdista, päin vastoin lievittävät oloa ja rentouttavat. Kirjoittaminen on joskus vaikeata. Toisinaan hakkaan näppäimistöä suuren kiukun vallassa, toisinaan taas kyyneleitä nieleskellen. On sitä niitäkin hetkiä, jolloin kirjoittaminen nostaa itsessään hymynkareen huulille ja avaa lämmön hanat. Kaiken kaikkiaan kirjoittaminen on hyvin terapeuttista. Vaikka olisin kirjoittanut nyyhkien, on sen jälkeen paljon rauhallisempi olo. Sainpas sanottua. Pystyin avautumaan. Myrkyt jäävät hetkeksi paperille tai netin loputtomaan bittivirtaan. Hetken olen puhdas.

Iloa tuottavien asioiden lista tuntuu todella lyhykäiseltä. Näinkö vähälle hyvälle minä elän? Näinkö vähän pystyn tekemään? Yritän ajatella positiivisesti. Keksiä uusia harrastuksia, joita pystyisin toteuttamaan ja saaman jopa jonkinlaisia onnistumisen tuntemuksia. Niitä kuitenkin tarvitsen. Tekemistä ja positiivisia kokemuksia. Kaikki ihmiset tarvitsevat niitä. Ilman elämä on vaikeaa ja masentavaa, liian vaikeaa.

Inhoan sitä. Masennus ja piilotettu tuska lamaavat. Vievät energiaa vähä vähältä ja tekevät salakavalasti uhrinsa toimintakyvyttömäksi. Muisti, työkyky, sosiaaliset taidot, perusjaksaminen ja itsestään huolehtiminen katoavat vähä vähältä. Musta maailma valtaa alaa, naureskelee minulle selkäni takana. Tunnen itseni pieneksi ja satutetuksi, lamaavan epätoivoiseksi. En osaa. Olen kuin epämuodostunut pahan lapsi aikuisen ruumiissa, joka osaa juuri ja juuri kävellä, mutta ei muuta. Kaikki odottavat minulta jotain, olenhan aikuinen. Itsekin vaadin itseltäni paljon. En kuitenkaan pysty, en osaa enää. Lapsi sisälläni itkee ja hakee katseellaan apua. Jos joku näkisi. Näkisi, ettei tämä lapsi voi hyvin. Että minuun sattuu, enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.

Muistan hetken varhaislapsuudestani. Olin tarhaikäinen ja äidin kanssa ostoskeskuksessa. Eksyin valtavassa ihmismassassa äidistäni ja hätäännyin. Olin liukuportaissa ja ne lähenivät loppuaan. Piti ottaa sellainen iso aikuisen askel, jotta pääsisi sille ylemmälle tasolle, ettei liusuisi portaiden mukana sinne, minne ne katoavat. Tuijotin lähestyvää tasannetta ja itkin. Joku vieras takanani kaappasi minut syliinsä ja nosti tasanteelle. Samassa näin äidinkin. Hän oli ollut koko ajan ihan lähellä. Muistan sen helpotuksen. Muistan myös sen toivottoman pelon ja yksinäisyyden.

Nyt minulla on samanlainen olo kuin silloin liukuportaissa. Olen hädissäni, eksynyt ja vailla sellaisia taitoja, joilla noustaan seuraavalle tasanteelle. Olen jatkuvassa paniikissa ja ahdistuksessa. Pelkään, että nämä portaat nielaisevat minut. Ei takanani ole ketään kilttiä aikuista, joka nostaisi. Minun pitäisi itse ottaa se askel, mutten osaa. Minua pelottaa. Portaat liikkuvat allani kohti loppua. Mitä jos häviän sinne, minne portaatkin? Mitä jos? Taas itkettää.

-Raaste