Kesä on vienyt minua mennessään ja blogi on jäänyt taka-alalle. Joskus ahdistuksessa on tehnyt mieli kirjoittaa ja purkaa pahaa oloa, mutta tunteet eivät muutu sanoiksi. En osaa kirjoittaa niitä. Toisinaan myös tuntuu siltä, kuin blogi kantaisi mukanaan pahoja mustia puolia. Lapsuus, isäsuhde ja masennuksen synkimmät ajat muistuttavat olemassaolostaan liikaa. Ajattelen niitä, enkä halua lukea vanhoja tekstejä ollenkaan, saatika kirjoittaa.

Nyt yritän jatkaa. En enää ryömi mudassa naamallani. En ajattele isän ja minun välillä tapahtuneita kauheuksia tai muutakaan pahaa. Terapia on auttanut jonkin verran. Enää en jää kiertämään toivottomia ajatuskehiä niin paljon, vaan pystyn jo hieman ajattelemaan pidemmälle. Masennus on osoittautunut moninaiseksi verkoksi, joka on peittänyt alleen lähes kaikki elämän osa-alueet. Pikkuhiljaa kerin verkkoa kokoon, selvitän sen syitä ja juonteita.

Tulevaisuus ei ole enää musta. Minulla on suunnitelmia. Sairausloman jälkeen menen töihin ja opettelen elämään normaalia arkea. Koulunpenkille en voi vielä palata. En ole tarpeeksi vahva. Nykyinen tutkinto jää myös kesken. En aijo jatkaa sitä. Ei se olekaan sellaista, mitä haluaisin, mistä olisin tarpeeksi kiinnostunut. Sen sijaan katse on suuntautunut aivan toisenlaisiin opiskelumahdollisuuksiin. Itseluottamus on kohonnut hieman ja uskallan taas haaveilla. Ehkä minusta sittenkin tulee vielä ihan oikea eläväinen ihminen.

Joskus on päiviä, jolloin herään pirteänä ja iloisena. Välillä sitä pysähtyy miettimään, onko tämä nyt sitä onnea, tämmöistäkö on, kun tuntee iloa. Ei niitä päiviä vieläkään ole paljon, mutta uskon niiden lisääntyvän ja olon muutenkin normalisoituvan. Pitkästä aikaa aurinko kuikkii risukasaan. Kaikki ei ole enää mustaa. Minulle tapahtuu hyvää.

-Raaste

Mustaa. Hengitän raskaasti ja uppoan sohvaan. Lihakset rentoutuvat vähitellen. Kuin tallattu nurmikko, hitaasti rapsahdellen. Olen lukenut lucid-unista. Haluaisin hallita uniani. Määrätä edes niitä. Kävellä sinne, minne en koskaan pääse ja lentää hallitusti. En kuitenkaan onnistu. En ole tarpeeksi keskittynyt. Pystyn ainoastaan palaamaan vanhoihin uniin, samaan jännitykseen tai tunteeseen. En osaa hallita. Lentelen minne sattuu ja meinaan aina pudota.

Levysoitin suhisee ja Miles puhaltaa trumpettiinsa. Seuraan bassoa. Joskus musiikin kuuntelu on tätä. Yhtä soitinta, joka jammaa hiljaa taustalla. Oliko 50-luvulla masennusta? Näen itseni kuvitteellisessa 50-lukulaisessa amerikkalaiskaupungissa. Minulla on hame ja hassu pieni hattu, hiukset nutturalla. Vahva silmämeikki ja punaiset huulet. Tanssin itsekseni savuisella jazz-klubilla. Tanssin poskeni punaisiksi ja suuni nauravaksi. Kaikki on mustavalkoista, hieman kellertävää, mutta silti niin täynnä värejä. Missä on masennus?

Migreeni hiipii. Viiltävä kipu ottaa basson tahdikseen. Tuiks tuiks tuiks tuiks tuiks tuiks, panta kiristyy. Silmiä painaa. Parin päivän vatvominen kilpistyy ja lysähtää, antaa fyysisen kivun viedä ajattelukyvyn. Tahti hiljenee. Tuiks tuiks. Turrrrrtumus.  Kuin ironisena loppuhuipentumana, soittimesta soljuu ulos It Never Entered My Mind.

-Raaste

Lakkaan kynteni tummalla punaisella. Ulkona paistaa aurinko. Toisaalta olo on hyvä. Punainen on ilon ja pirteyden väri. Se ei hallitse ulkomuotoani, jos olen todella alhaalla. Nyt en ole, vaan katson, kuinka maailma nykii hitaasti eteenpäin. Liian hitaasti. Olen liian nopea ja juoksen väärään suuntaan. Se ei kuitenkaan haittaa. Olen huolissani. En halua, että elämä menee taas siihen pisteeseen, milloin millään ei ole mitään väliä.

Juoksuvaljaissa on benji-köysi. Juoksen sokkona köyden kiristyessä. Kohta se nykäisee taaksepäin. Olen varma siitä. Silti en hidasta. Päivä lähtee uuteen nosteeseen parin kaljan myötä. Taas jaksaa ryntäillä. Unohtaa seuraukset, omantunnon ja tärkeyden. Juon merkitykset vittuun. Kohta mikään ei taaskaan haittaa. Minua pelottaa.

-Raaste

Ajatukset vyöryvät kofeiinihumalan valloittamina yli ja ympäri. Saatan olla ilahduksissani päivän keskusteluista ja samassa upota ahdistuksen lonkeroiden saattelemana pinnan alle. En kuitenkaan kokonaan. Väkipakolla keskityn johonkin positiiviseen. Plärään Facebookia, laulan raikuvalla äänellä hempeää Frusciantea, lasken tupakoita ja riekun puhelimessa. Silti ahdistus on koko ajan läsnä.

Äitipuoleni kutsui minut isäni syntymäpäiville. Oikein isot juhlat pitävät pyöreiden kunniaksi. Tilat varattu ja kaikki. Ei yhtään isäni tapaista. Äitipuoleni on sosiaalinen perhonen. Hyvin puhelias ja mukava ihminen. Hän jaksaa touhuta, järjestää juhlija, sisustaa ja pitää huolta aikuisista lapsistaan, myös minusta. Aina kun isäni soittaa minulle, on taustalla äitipuoli. Hän pistää isän soittamaan ja soittaa usein itsekin. Kutsuu minua kylään, maksaa junamatkat ja antaa aina myös shoppailurahaa. Jotain niin outoa. En osaa suhtautua moiseen yltäkylläisyyteen. Ei isäni ole koskaan antanut minulle mitään, ei edes syntymäpäivinä. Miksi tämä nainen antaa, vaikka en edes pyydä?

Syntymäpäivät ahdistavat. Pitääkö minun mennä? Lupasin jo tulevani. Tietenkin. Olenhan hänen ainoa lapsi. Pitäähän minun tulla.  En edes ehtinyt ajatella asiaa puhelimessa. Olin säästä vihaisena tarpomassa kotiin kaikkine nyssäköineni. Tietenkin tulen. Nyt olen pari päivää nieleskellyt palaa kurkussani. Ahdistaa. Mietin juhlia. Mitä siellä? Kaikki sukulaiset ja isän tuttavat. Kaikki ne kysymykset, vailla järjellistä vastausta. “Miten koulussa menee? Minne menet kesätöihin?” Olen hullu, hullu, hulluhan mä oon! Missään en ole, enkä mene minnekään. Luuseri. LUUSERI! Ihan niin kuin arvasitte. Tekisi mieli huutaa. Vittuako se kellekään kuuluu, kun ei oikeasti edes kiinnosta.

Mutta en huuda. En osaa. En tiedä, mitä tekisin juhlissa. Ne ovat muutenkin niin vaikeita tilanteita. Väkinäistä hymyä ja typerää smalltalkia. En jaksa sellaisia. Ja sitten yömyöhällä menisin isän ja äitipuolen luokse. Muka niin onnellisen lämpöisinä siinä sitten naukattaisi jotkut äkläkät mansikkaliköörihöpsyt. Hyi oksetus! Pitkä hiljainen yö vieraskamarissa kattolautoja tuijottaen ja ehkä jo seuraavana päivänä junalla kotiin. Ja ne matkatkin! Miten pystyn istumaan kolme tuntia suuntaan jossain junassa? Se junan haju ja matkaavat ihmiset. Täysillä pauhaava mp3-soitin toistolla koko matkan. Hikikarpalot otsalla ja oksennus kurkussa.

Isä ei tiedä masennuksesta. En haluaisi hänellekään kertoa. Miksi kertoisin? En näe sillekään mitään syytä. En näe koko ihmiselle mitään syytä. En enää. Olen luovuttanut. Niin kauan halusin ja yritin olla isälle tytär, jota isä rakastaa. En saanut sitä rakkautta koskaan lapsena. Nyt se tuntuu valheelliselta ja väärältä. En enää itse halua sitä. En tarvitse. Silti se ihminen roikkuu tuolla jossain puhelimen kantaman päässä ja muistuttaa olemassaolostaan juuri silloin, kun alan unohtamaan hänet. En tiedä, saanko tuntea omaa isääni kohtaan kylmää välinpitämättömyyttä, mutta sitä taidan tuntea kaikesta huolimatta. Jos edes sitäkään. Vain pakottavaa katkeruutta, inhoa ja sääliä. Haluaisin isot sakset, joilla voisiin leikata hänet pois itsestäni ja elämästäni. Haluaisin olla jonkun muun miehen vahinkolaukaus. Haluaisin niin kovin katkaista kaikki välit, unohtaa ja olla kuin en olisikaan, mutta se ei taida olla mahdollista. Haluaisin niin paljon jotain, jota en osaa edes itse arvata.

“Ja ulkona jossain oot sinä ja uus
kireä teennäinen valoisuus
Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa”
Maija Vilkkumaa - Se Ei Olekaan Niin

Mutta kuitenkaan en pysty mihinkään. Korkeintaan oksentamaan.

-Raaste

Eilen oli tosiaan mukava päivä. Se päättyi kuitenkin valojen sammuttamisen jälkeen paniikkikohtaukseen ja itkuun. Koko tilanne suretti niin kovasti. Miksi tämän pitää olla tämmöistä. Vaikka elämä on hivenen parantunutkin yleisesti ottaen, saan samat tulokset masennustesteistä, lisää lääkkeitä ja sairauslomaa. Hoitohenkilöiden mielestä on hyvä, että olen nuori ihminen. Minulla on vielä pitkä elämä edessä, paljon koettavia ja ihania asioita tulossa. En kuitenkaan näe niitä. Istun samassa paskassa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja tuhlaan nuoruuteni tähän olemattomuuteen ja sakavuuteen. Jos yritän muistella jo elettyä nuoruuttani, en muista juuri mitään. Ihmisetkin ovat haalistuneita muistoja. Vaikka nousisinkin masennuksesta, en koskaan saa nuoruutta. Olen vanhana syntynyt, nuorena väsynyt.

Ja häpeä. Poistuuko se koskaan täysin? Löydän aina uusia asioita, joita hävetä. Lääkäri kysyi “viiltelystä”, kun siitä olin sairaanhoitajalle kertonut. Näytin rannetta. “Näkyvät jäljet”, lääkäri sanoi ja kirjoitti ylös. Katsoin ikkunasta ulos ja yritin pysäyttää näkökentän heilumisen. Olisin halunnut puolustautua. Eiväthän nuo nyt mitään jälkiä olleet, eivät edes syviä. Joskus ehkä kylmässä erottuvat tummempina, mutta että näkyvät jäljet. Eijei. Ei minulla. Mitä se nyt kirjoittaa diagnoosiin? Itsetuhoisuutta? Viiltelyä? Ongelmia kohdata vaikeat tunteet? Miten noloa! Nieleskelin.

Olen tehnyt paranemisestani tehtävän. Taas yksi tehtävä, joka täytyy suorittaa. Otan asioista selvää ja opiskelen. Luon positiivista oloa vaikka väkipakolla, mutta aina illan tullen huomaankin olevani yhtä sairas kuin ennenkin. Hyvin sen peitän. Hyvin jaksan touhuta. Onhan tämä tehtävä, joka täytyy suorittaa, saada pois päiväjärjestyksestä. mutta mitä jos tehtävä ei olekaan kuin kokeeseen lukeminen? Olen pelkkää pintaa ja pintakin on naarmuilla.

-Raaste

Tänään olen ollut iloinen pitkästä aikaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Minua väsyttää ja lihaksia pakottaa, mutta silti on oikeastaan aika hyvä olla. Leikin aamulla tunnin kissan kanssa ja nauroin sen hypyille, kierähdyksille ja ilmeille. Päivällä kiirehdin eräälle kurssille ja puhuin aika monenkin kurssilaisen kanssa. Kurssin loputtua yksi nainen kysyi, tulisinko huomennakin kerhotalolle. Sanoin tulevani keskiviikkona ja hän ilahtui. Sovimme näkevämme silloin. Tuli hyvä mieli.

Illalla näen äitini. Minulla on kova ikävä, vaikka näimmekin pikaisesti eilen. Viikonloppuna näen kavereitani ja pikapuoliin matkustan taas erään tärkeän ihmisen luokse. En muista milloin viimeksi olisin näin odottanut tulevaa. Tuntuu omituiselle. Aivan kuin pilvien lomasta pilkistäisi aurinko. Elämä kuiskailee nimeäni ja muistuttaa, että vielä on minullekin hyviä asioita luvassa. Vaikka rintani päällä onkin raskas paino ja pinnan alla syvä ahdistus ja epätoivo, on paljon helpompi hengittää. Aivan kuin olisin hypännyt jonkun toisen elämään. Näin normaalilta ei ole tuntunut pitkiin aikoihin. Vierastan normaaliutta kuin lapsi vierastaa kaukaista sukulaistaan. Haluaisin niin tutustua tuohon hyvään voimaan, mutten meinaa uskaltaa.

-Raaste

Katson Kissaa. Se nukkuu jalkopäässäni. Kuorsaa pientä kissan kuorsausta. Onko suloisempaa. Ja silti en pysty siitä nauttimaan. Tunnen vain jäätävän kylmyyden ja polttavan kuumuuden, jotka yhdessä lyövät kiinni minuun. Ehkä kuolema tuntuu siltä. Ehkä sekin lyö ja halvaa. Pysäyttää ajan. Täyttää tyhjyyden pelolla. Jos viimeinen ajatus onkin pelko.

Haluaisin, että joku rutistaisi minua. Yksinäisyys on petollista. Se antaa paniikille ja pelolle luvan. Yksin uppoaa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, on vielä enemmän yksin. Katoaa ja pelkää katoavansa lisää. Katoavansa kokonaan.

Paha kietoo sormensa olkapääni ympärille. Sillä on pitkät kynnet, joilla se imee eloa minusta. Tappaa minut aina uudestaan. Pieni Kuolema. Pelkään.

-Raaste

Vapaasti virtaavat ajatukset ovat muodostaneet kauniin muistojen joen, joka samalla lämmittää ja hyytää. Ensin se täyttää koko vartalon pehmoisilla muistoilla, lempeillä sanoilla, ihanilla asioilla, lämpöisillä käsillä. Juuri kun on uppoutunut siihen untuvaan, karu todellisuus kääntää sen kaukaiseksi. On edelleen sohvalla yksin, puristaa sohvatyynyä. Ikkunasta tulee kylmää ilmaa. Hän on niin kaukana. Ikävä niin lähellä. Syyllisyys vielä lähempänä. Saanko minä ikävöidä? Onko minulla oikeus?

Näinä iltoina haluaisi painautua Häneen, antaa ajatuksen virrata yhdessä, hengittää syvään samassa tahdissa. Mutta turvaudun vanhaan muuriini sulkeutuneisuuteen. En anna itselleni lupaa rakastaa, rakastua. Turvaudun välimatkaan ja moniin selityksiin, eihän koskaan ollut Meitä. Vaikka haluaisinkin vain mennä, painautua, rakastaa. Avautua hieman ja sulkeutua Häneen.

Suljen mieleni. Eristän tunteet. Halaan sohvatyynyä ja hengitän yksin.

Näistä tunteista ja ajatuksista johonkin aivan toiseen. Sain Bamiellalta jokin aika sitten palkinnon, iso kiitos siitä!

Palkinto lähtee etiäpäin Ritalle, Luuytimelle, Johannekselle ja Gatalle kiitoksena inspiroivista blogeista ja tuesta.

-Raaste

Yksinäisyys. Mistä se tulee? Onko se sitä, kun valvoessaan myöhään illalla huomaakin olevansa aivan yksin. Ainoa elävä olento jolle puhuu, on kissa, eikä ole nähnyt ketään ihmistä kahteen päivään istuessaan lukkojen takana kotona. Yksin kissan kanssa. Ehkä yksinäisyys on sitä, kun katsoo Facebookin tapahtumasivua, näkee ystävien tekemisiä, mutta ei kuitenkaan tiedä, mitä heille oikeasti kuuluu. Tai sitä kuinka miettii, mitä pitäisi tehdä toisin ollakseen sellainen sosiaalinen ihminen, josta pidetään.

Yksinäisyys iskee joskus metrossa. Istuu vieraiden ihmisten keskellä ja kuulee heidän hälinän. Koventaa soittimensa ääntä, että saisi olla enemmän yksin. Ettei tarvitsisi kuulla muiden puhetta. Tai kun on itse ystäviensä kanssa porukan keskellä. Nauraa tikahtuakseen vain tajutakseen kuinka sairas oma mieli on. Kuinka eristyksissä oikeastaan on niistä kaikista muista. Pahinta se on kahden kesken ystävän kanssa, jonka luulee olevan hyvin läheinen, mutta kesken keskustelun tajuaa, ettei tuo ystävä tiedä mitään minusta. Ettei ystävä ymmärräkään. Eikä itse osaa sanoa sitä, mitä haluaisi. Elämästä tulee päivä päivältä merkityksettömämpää. Eristettyä.

Miten ihmiset tutustuvat? Mikä tekee ihmisten väleistä helppoja? Luulen, että ollakseen mielenkiintoinen ihminen, pitää elämässä olla jotain sisältöä ja ajatuksia. Minulla ei ole mitään sellaista. Elämässäni ei ole mitään sellaista, minkä haluaisi jakaa muille, sellaista mistä olisi ylpeä. Miten typerältä se kuulostaakaan sanoa kuulumisia kysyttäessä, ettei kuulu oikeastaan mitään ja todella tarkoittaa sitä. Kuinka yksinäinen olo siitäkin tulee, kun tajuaa, miten tyhjää elämä on.

Sarjamaratonin jälkeen huomaan ikävöiväni sarjan mielikuvitushahmoja. Hetken olin jossain mukana. Katsoin heidän elämäänsä, eivätkä he salanneet minulta mitään. Mutta sitten maratoni loppuu. Hahmot hylkäävät minut, katoavat ja tajuan, kuinka surullista tämä on. Sammutan ruudun ja katson kissaa. Se maukuu ja haluaa huomiota. Tulen vielä surullisemmaksi. Miksi kissa on ainoa, joka haluaa minun huomiotani.

-Raaste

OT: Sain Bamiellalta tunnustuksen, jonka liitän ja jaan eteenpäin seuraavassa postauksessa. Nyt menen nukkumaan.

Minusta on tullut vieras itselleni. Tyhjät silmät katsovat peilistä. Suu nauraa sielutonta naurua. Tunnen, kuinka energiani valuu pois ja musta maailma kietoo lonkeroita vartaloni ympärille. Vajoan. Katson pahaa silmiin. Olen se itse.

Tuntuu, etten jaksa. Pari viikkoa on mennyt toimeliaana ja iloisena. Kuitenkin joka ilta tulen kotiin yksin. Iloisuuskin on jättänyt minut. Päivällä kulutettu toimeliaisuus on tiessään. On vain minä. Väsynyt ja rikkinäinen minä. Ilman syytä.

Kissalle jaksan aina hymyillä aitoa hymyä. Vähintään kerran päivässä minut valtaa suuri lämpö ja hellyys. Kuinka onnellinen onkaan kun saa kissan omistaa. Pieni seuralaiseni, joka tietämättään seuraa minua mustiinkin hetkiin. Tomera tassukainen, joka painautuu otsaani vasten. Olemme toistemme pelastusrenkaat. Olen niin kiitollinen.

Olin innolla odottanut tätä viikkoa. Niin paljon kaikkea kivaa olen järjestänyt tapahtuvaksi, mutta jo heti ensimmäisen päivän aamuun herään paino rinnassani. Ei tunnu hyvälle. Tuntuu raskaalta. En jaksa ja perun päivän menot. Pakotan itseni hoitamaan sen sijaan vaikeaita talousasioita. Se on ihan sama, mitä tämmöisinä päivinä tekee. Teot eivät muuta oloa. Mikään ei tunnu missään. Puristus on niin kova. Lääkärikäynti ja hoitsutapaaminen lähestyvät. En tiedä, mistä haluaisin puhua. Minulla ei ole mitään asiaa.

-Raaste