Makaan sohvalla hiljaisuudessa. Lukemani romaani on jossain jaloissa ja ylipuhtaat, laittamattomat hiukset tuntuvat silkkihuivilta pääni alla. Pysähtyneisyys. Ikkunasta kuuluu etäistä sirkutusta. Lämpöisen päivän kuolema hiipii viileänä koko yksiöön. Kissakin nukkuu.

Mustaa. Hengitän raskaasti ja uppoan sohvaan. Lihakset rentoutuvat vähitellen. Kuin tallattu nurmikko, hitaasti rapsahdellen. Olen lukenut lucid-unista. Haluaisin hallita uniani. Määrätä edes niitä. Kävellä sinne, minne en koskaan pääse ja lentää hallitusti. En kuitenkaan onnistu. En ole tarpeeksi keskittynyt. Pystyn ainoastaan palaamaan vanhoihin uniin, samaan jännitykseen tai tunteeseen. En osaa hallita. Lentelen minne sattuu ja meinaan aina pudota.

Levysoitin suhisee ja Miles puhaltaa trumpettiinsa. Seuraan bassoa. Joskus musiikin kuuntelu on tätä. Yhtä soitinta, joka jammaa hiljaa taustalla. Oliko 50-luvulla masennusta? Näen itseni kuvitteellisessa 50-lukulaisessa amerikkalaiskaupungissa. Minulla on hame ja hassu pieni hattu, hiukset nutturalla. Vahva silmämeikki ja punaiset huulet. Tanssin itsekseni savuisella jazz-klubilla. Tanssin poskeni punaisiksi ja suuni nauravaksi. Kaikki on mustavalkoista, hieman kellertävää, mutta silti niin täynnä värejä. Missä on masennus?

Migreeni hiipii. Viiltävä kipu ottaa basson tahdikseen. Tuiks tuiks tuiks tuiks tuiks tuiks, panta kiristyy. Silmiä painaa. Parin päivän vatvominen kilpistyy ja lysähtää, antaa fyysisen kivun viedä ajattelukyvyn. Tahti hiljenee. Tuiks tuiks. Turrrrrtumus.  Kuin ironisena loppuhuipentumana, soittimesta soljuu ulos It Never Entered My Mind.

-Raaste

Maailma tuntuu hitaalta. Aivan kuin se ei pyörisi omaa vauhtiaan vaan hieman jäljessä. Nykien. Olo on turhaantunut. Haluan elää, mutta jokin vain roikkuu ja hankaa vastaan. Ei päästä täysin askelein liikkumaan. Näin telkkarissa aikuisten juoksuvaljaat. Urheilijat käyttävät niitä treenatessaan. He juoksevat valjaissa ja samalla joku toinen vetää heitä taaksepäin. Minusta tuntuu vähän siltä.

Lakkaan kynteni tummalla punaisella. Ulkona paistaa aurinko. Toisaalta olo on hyvä. Punainen on ilon ja pirteyden väri. Se ei hallitse ulkomuotoani, jos olen todella alhaalla. Nyt en ole, vaan katson, kuinka maailma nykii hitaasti eteenpäin. Liian hitaasti. Olen liian nopea ja juoksen väärään suuntaan. Se ei kuitenkaan haittaa. Olen huolissani. En halua, että elämä menee taas siihen pisteeseen, milloin millään ei ole mitään väliä.

Juoksuvaljaissa on benji-köysi. Juoksen sokkona köyden kiristyessä. Kohta se nykäisee taaksepäin. Olen varma siitä. Silti en hidasta. Päivä lähtee uuteen nosteeseen parin kaljan myötä. Taas jaksaa ryntäillä. Unohtaa seuraukset, omantunnon ja tärkeyden. Juon merkitykset vittuun. Kohta mikään ei taaskaan haittaa. Minua pelottaa.

-Raaste

Laskin, että olen ollut noin puoli vuotta hoidon parissa. Vuoden vaihteessa olin hyvin huonona. Kaikki päivät olivat loputonta tuskaa, itkua ja sumua. En muista joululomasta juuri mitään. Kun oikein pinnistelen, muistan joitain pieniä välähdyksiä. Minä ja ystäväni istumassa metrossa. Pieni ruipeloinen Kissa naukumassa kurjasti kuljetuslaatikossa hakiessani häntä kotiin. Jouluaatto äidillä, minä makaan lattialla ja yritän hymyillä. Ei paljoakaan muistoja. Puoli vuotta elämää, joka on kuin aamun hatara muisto monimutkaisesta unesta.

Tänään olen ollut iloinen pitkästä aikaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Minua väsyttää ja lihaksia pakottaa, mutta silti on oikeastaan aika hyvä olla. Leikin aamulla tunnin kissan kanssa ja nauroin sen hypyille, kierähdyksille ja ilmeille. Päivällä kiirehdin eräälle kurssille ja puhuin aika monenkin kurssilaisen kanssa. Kurssin loputtua yksi nainen kysyi, tulisinko huomennakin kerhotalolle. Sanoin tulevani keskiviikkona ja hän ilahtui. Sovimme näkevämme silloin. Tuli hyvä mieli.

Illalla näen äitini. Minulla on kova ikävä, vaikka näimmekin pikaisesti eilen. Viikonloppuna näen kavereitani ja pikapuoliin matkustan taas erään tärkeän ihmisen luokse. En muista milloin viimeksi olisin näin odottanut tulevaa. Tuntuu omituiselle. Aivan kuin pilvien lomasta pilkistäisi aurinko. Elämä kuiskailee nimeäni ja muistuttaa, että vielä on minullekin hyviä asioita luvassa. Vaikka rintani päällä onkin raskas paino ja pinnan alla syvä ahdistus ja epätoivo, on paljon helpompi hengittää. Aivan kuin olisin hypännyt jonkun toisen elämään. Näin normaalilta ei ole tuntunut pitkiin aikoihin. Vierastan normaaliutta kuin lapsi vierastaa kaukaista sukulaistaan. Haluaisin niin tutustua tuohon hyvään voimaan, mutten meinaa uskaltaa.

-Raaste

Se hiipii nurkan takaa ja sieppaa minut mukaansa.  Pelkään katoavani. Puristan käsivarsiani niin, että sattuu. Kipu on hyvästä, se on totta. Olen tässä, kipu sanoo. Elossa pimeässä.

Katson Kissaa. Se nukkuu jalkopäässäni. Kuorsaa pientä kissan kuorsausta. Onko suloisempaa. Ja silti en pysty siitä nauttimaan. Tunnen vain jäätävän kylmyyden ja polttavan kuumuuden, jotka yhdessä lyövät kiinni minuun. Ehkä kuolema tuntuu siltä. Ehkä sekin lyö ja halvaa. Pysäyttää ajan. Täyttää tyhjyyden pelolla. Jos viimeinen ajatus onkin pelko.

Haluaisin, että joku rutistaisi minua. Yksinäisyys on petollista. Se antaa paniikille ja pelolle luvan. Yksin uppoaa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, on vielä enemmän yksin. Katoaa ja pelkää katoavansa lisää. Katoavansa kokonaan.

Paha kietoo sormensa olkapääni ympärille. Sillä on pitkät kynnet, joilla se imee eloa minusta. Tappaa minut aina uudestaan. Pieni Kuolema. Pelkään.

-Raaste

Näinä iltoina se iskee. Kun väsyttää niin, että voisi painua musiikin keinuttamana uneen, mutta ei kehtaa vielä. Makoilee sohvalla torkkupeiton alla silmät kiinni ja antaa ajatuksen virrata vapaasti. Ikävä. Se hiipii kuin varkain ja asettaa varjonsa sohvan ylle. Tummentaa huoneen. Kaihoisa ikävä.

Vapaasti virtaavat ajatukset ovat muodostaneet kauniin muistojen joen, joka samalla lämmittää ja hyytää. Ensin se täyttää koko vartalon pehmoisilla muistoilla, lempeillä sanoilla, ihanilla asioilla, lämpöisillä käsillä. Juuri kun on uppoutunut siihen untuvaan, karu todellisuus kääntää sen kaukaiseksi. On edelleen sohvalla yksin, puristaa sohvatyynyä. Ikkunasta tulee kylmää ilmaa. Hän on niin kaukana. Ikävä niin lähellä. Syyllisyys vielä lähempänä. Saanko minä ikävöidä? Onko minulla oikeus?

Näinä iltoina haluaisi painautua Häneen, antaa ajatuksen virrata yhdessä, hengittää syvään samassa tahdissa. Mutta turvaudun vanhaan muuriini sulkeutuneisuuteen. En anna itselleni lupaa rakastaa, rakastua. Turvaudun välimatkaan ja moniin selityksiin, eihän koskaan ollut Meitä. Vaikka haluaisinkin vain mennä, painautua, rakastaa. Avautua hieman ja sulkeutua Häneen.

Suljen mieleni. Eristän tunteet. Halaan sohvatyynyä ja hengitän yksin.

Näistä tunteista ja ajatuksista johonkin aivan toiseen. Sain Bamiellalta jokin aika sitten palkinnon, iso kiitos siitä!

Palkinto lähtee etiäpäin Ritalle, Luuytimelle, Johannekselle ja Gatalle kiitoksena inspiroivista blogeista ja tuesta.

-Raaste

“-Hello Regan. I’m a friend of your mother’s. I’d like to help you. I afraid you might hurt yourself, Regan
-I’m not Regan.
-I see… Well, then let’s introduce ourselves. I’m Damien Karras
-And I’m the Devil.”
Destroid - Broken and Abused. Lainaus elokuvasta The Exorcist

Minusta on tullut vieras itselleni. Tyhjät silmät katsovat peilistä. Suu nauraa sielutonta naurua. Tunnen, kuinka energiani valuu pois ja musta maailma kietoo lonkeroita vartaloni ympärille. Vajoan. Katson pahaa silmiin. Olen se itse.

Tuntuu, etten jaksa. Pari viikkoa on mennyt toimeliaana ja iloisena. Kuitenkin joka ilta tulen kotiin yksin. Iloisuuskin on jättänyt minut. Päivällä kulutettu toimeliaisuus on tiessään. On vain minä. Väsynyt ja rikkinäinen minä. Ilman syytä.

Kissalle jaksan aina hymyillä aitoa hymyä. Vähintään kerran päivässä minut valtaa suuri lämpö ja hellyys. Kuinka onnellinen onkaan kun saa kissan omistaa. Pieni seuralaiseni, joka tietämättään seuraa minua mustiinkin hetkiin. Tomera tassukainen, joka painautuu otsaani vasten. Olemme toistemme pelastusrenkaat. Olen niin kiitollinen.

Olin innolla odottanut tätä viikkoa. Niin paljon kaikkea kivaa olen järjestänyt tapahtuvaksi, mutta jo heti ensimmäisen päivän aamuun herään paino rinnassani. Ei tunnu hyvälle. Tuntuu raskaalta. En jaksa ja perun päivän menot. Pakotan itseni hoitamaan sen sijaan vaikeaita talousasioita. Se on ihan sama, mitä tämmöisinä päivinä tekee. Teot eivät muuta oloa. Mikään ei tunnu missään. Puristus on niin kova. Lääkärikäynti ja hoitsutapaaminen lähestyvät. En tiedä, mistä haluaisin puhua. Minulla ei ole mitään asiaa.

-Raaste

Hate me
Do it and do it again
Waste me
Rape me, my friend
Nirvana - Rape Me

Katson sitä. Se näyttää normaalilta. Kaksi jalkaa, kaksi kättä, kymmenen varvasta ja sormea, pää, vatsa ja selkä. Luiden, lihaksien, nivelten, verisuonien ja muiden kudosten muodostama kokonaisuus, joka toimii. Silti en ole osannut arvostaa sitä tarpeeksi. Siitä on muodostunut fyysinen säilytyskotelu rikkinäiselle sielulle. Ainoa asia minussa, jota olen aina voinut hallita mieleni mukaan. Välttämättömyys ja riippakivi. Ruumis.

Fyysisiä tuntemuksia on helpompi käsitellä kuin psyykkisiä. Kipu on konkreettista, haavat näkyviä ja toipuminen havaittavaa. Ehkä siksi ruumista on niin helppo rääkätä. Kaikki, mitä olen kropalleni tehnyt, tuntuu mielipuoliselta. Miten kaikesta siitä voi nauttia ja saada helpotusta. Hullua, sairasta, iljettävää.

Mitä kaikkea olenkaan tehnyt. Näännyttänyt itseäni nälässä ja ihastellut sitä tyhjää särkyä vatsassa. Syönyt itseni ähkyksi turvautuen siihen paisuneeseen kuvotukseen. Oksentanut vedet silmissä ja se tyytyväisyys seuraavana päivänä kurkun ollessa turvonnut ja kipeä.

Koskaan en ole varsinaisesti viillellyt, mutta teininä hakkasin käsivarsiani ovenpieliin ja seiniin. Naarmutin itseäni vereslihalle nuppineuloilla ja muilla terävillä esineillä. Turrutin itseni kirvelyyn. Löin rystyset rikki. Poltin nahkaani uuninritilään ja revin ihokarvoja tuppoina. Joskus yläasteella tein surface-lävistyksen jalkaan. Se oli siinä melkein kuukauden, kunnes nitkutin pyhässä hartaudessa nahan lävistyksen päältä rikki.

Sama on ollut osana päihteitä. Mitä fyysisempi kokemus, sitä parempi. Kaikki kutinat, pistelyt, syyhyt, velttoudet ja jännitykset olen ottanut vastaan kuolaten. Kaikki käy, kunhan mieli pysyy kasassa. Voi sitäkin turvallisuuden aaltoa, joka valtaa toimintakyvyn kadotessa. Kuin olisi saavuttanut jotain jumalallista huohottaessaan hikisenä nurkassa.

Tai se turvallisuus, joka hulahtaa läpi vartalon miehen tarttuessa tiukasti kiinni. Ohjaan silittävän käden kietoutumaan hiuksiini ja tukistamaan, rintoja hyväilevän käden kaulalle puristamaan. Niin saa tehdä vain mies, jonka haluan niin tekevän. Turvallinen mies saa satuttaa, kun haluan sitä. Miksi?

Oma satutettu mieli saa satuttaa vielä enemmän. Miksi?

Tänään kissa tikkasi kyntensä ranteeseeni. Huomasin sen paljon myöhemmin takin hian tahrautuessa vereen. Nyt nautin kirvelystä. Miksi?

-Raaste

Vatsaa kivistää ja suolet vinkuvat. Katson läpi jääkaapin ja kaapit. Mikään ei kuitenkaan miellytä, pikemminkin ällöttää. Poltan tupakan ja kiristelen hampaitani. Taas tämä on tämmöistä. Tänään sain syötyä pussinuudeliannoksen. Se oli suuri saavutus, sillä kaikki aina nuudeleiden limaisesta rakenteesta kanamausteeseen asti ällötti. Mietin, pitäisikö minun pakottautua syömään vielä leipäpalanen ennen nukkumaanmenoa.

Katson Mirtasta kertyneitä läskejäni. Vatsalla on löysä makkara ja reidet vaikuttavat tavallista hyllyvämmiltä. Se ei kuitenkaan haittaa. Enemmän minua pelottaa uuden lääkkeen tuoma ympärivuorokautinen yökötys ja makuaistin muuttuminen. Kaikki maistuu kummalliselta ja pilaantuneelta. Onneksi olen menossa ensiviikolla lomamatkalle erään ystävän luokse. Hän on kulinaristi ja varmasti pakottaa minutkin syömään. Enkä edes kehtaisi olla syömättä hänen laittamia ruokia. Se olisi epäkohteliasta.

Lääkkeen yksi mahdollinen sivuvaikutus on anoreksia. Miten mikään lääke voikaan johtaa siihen, mietin ja heitän kapselin kitusiini. Voin kuvitella lääkkeen yksinäisen matkan vatsalaukkuuni, kuinka se hajoaa ja imeytyy hitaasti verenkiertoon. Näen melkein aivoni, joihin veri lopulta tuo lääkkeen. Kuvittelen pääni sisälle raksutusta, kilinää ja kolinaa. Katson itseäni peilistä ja näen seisovien silmien lautasmaiset pupillit.

En ole vielä syönyt lääkettä montaakaan päivää, mutta samaa tahtia ruokahalun kanssa on poistunut myös ympärivuorokautinen usva. Olen sekaisin, mutta tunnen taas. Tunnen kaikenlaisia tunteita, iloa ja surua, vahvistuvaa rakkautta. Nauran taas pitkästä aikaa. Nauru kumpuaa jostain syvältä, pulppuaa ulos suusta. Joskus en pysty lopettamaan hymyilemistä. Hymy pakottaa poskia ja saa kuivan suun tuntumaan vielä kuivemmalta. Mutta se on hymyä! Itkukin tulee välillä. Se saattaa yllättäen pompsahtaa hymyn päälle ja näytän hysteeriseltä. Ajatukset sukkuloivat keskenään ja saavat tunteet vyörymään pikakelauksella. Saatan puhua mitä sattuu ja jälkeenpäin aina hävettää hetken. Välillä hävetys kasvaa ahdistukseksi ja kuvittelen kaikenlaista hullua.

Sanon, mitä ajattelen. Pelkään, että joku sanomiseni saisi ihmiset kaikkoamaan ympäriltäni. En kuitenkaan lopeta puhumista. Olen kerrankin saanut ääneni kuuluville ja se on helpottanut oloani. Olen rehellisesti sairas ja oikeasti hoitamassa itseäni. Jos se jotain pelottaa liikaa, jos se että haen apua itselleni lääkäristä, sairauslomalta ja lääkkeistä saa minut vaikuttamaan alhaiselta, psykopaatilta tai miltä tahansa, niin sille ei voi sitten mitään. Tärkeintä on, että läheiseni tietävät. Heillä on oikeus tietää. Hitaasti alan olla sinut masennuksen kanssa. Edes uusin lääkärin diagnoosi ei pelota. Olkoon vaan vaikea masennustila. Uskaltaudun katsomaan masennusta silmiin, pitkäaikaista ystävääni ja vihamiestäni, joka vuosi vuodelta on nakertanut minua kumoon.

Masennus ja sen hoito ovat tulleet minulle niin jokapäiväisiksi ja itsestäänselviksi asioiksi, että joskus oikein hämmästyn ja ahdistun, kun joku ei niitä ymmärrä. Pelkään leimautumista ja hyljeksintää. Minut on jätetty niin monta kertaa muista syistä ja olen aina halunnut olla mahdollisimman normaali ja tavallinen, että pelkään sairauden olevan taas yksi raksi otsassani. Pieni uusi ääni on kuitenkin syntynyt sisälläni. Se puolustaa minua ja sanoo, etteivät sellaiset ihmiset ole minun arvoisiani. Jos he jättävät sairauden takia, on heillä mitä luultavamminkin itsellään ongelmia, vähintäänkin hyvin suppea ajatusmaailma. Sääli heitä kohtaan. Tuo ääni on vain hyvin pieni.

Vatsa on taas rauhoittunut hetkeksi ja nälkä hiljentynyt. Mietin, jos tekisin oikeen maukkaan voileivän. Keittäisin kananmuna ja siivuttaisin sen leivän päälle, päällystäisin koko komeuden juustolla. Vesi kirahtaa kielelleni, mutta ei positiivisessa mielessä. Oksettaa. Yritän pakottautua juomaan mustikkakeittoa.

-Raaste

“I don’t know what I’m doing
I don’t know what I’m saying
I don’t know why I’m watching
all these white people dancing

I don’t know where I’m going
But I do know that I’m walking
Where?
I don’t know
Just away from this love affair”
Rufus Wainwright - This Love Affair