“My mind is a box and you put things in and you
Take things out and it’s empty
My mind is a box and you gut it then and you
Flatten it and you leave me blank”
Pretty Balanced - My Mind Is a Box

Yksinäisyys. Mistä se tulee? Onko se sitä, kun valvoessaan myöhään illalla huomaakin olevansa aivan yksin. Ainoa elävä olento jolle puhuu, on kissa, eikä ole nähnyt ketään ihmistä kahteen päivään istuessaan lukkojen takana kotona. Yksin kissan kanssa. Ehkä yksinäisyys on sitä, kun katsoo Facebookin tapahtumasivua, näkee ystävien tekemisiä, mutta ei kuitenkaan tiedä, mitä heille oikeasti kuuluu. Tai sitä kuinka miettii, mitä pitäisi tehdä toisin ollakseen sellainen sosiaalinen ihminen, josta pidetään.

Yksinäisyys iskee joskus metrossa. Istuu vieraiden ihmisten keskellä ja kuulee heidän hälinän. Koventaa soittimensa ääntä, että saisi olla enemmän yksin. Ettei tarvitsisi kuulla muiden puhetta. Tai kun on itse ystäviensä kanssa porukan keskellä. Nauraa tikahtuakseen vain tajutakseen kuinka sairas oma mieli on. Kuinka eristyksissä oikeastaan on niistä kaikista muista. Pahinta se on kahden kesken ystävän kanssa, jonka luulee olevan hyvin läheinen, mutta kesken keskustelun tajuaa, ettei tuo ystävä tiedä mitään minusta. Ettei ystävä ymmärräkään. Eikä itse osaa sanoa sitä, mitä haluaisi. Elämästä tulee päivä päivältä merkityksettömämpää. Eristettyä.

Miten ihmiset tutustuvat? Mikä tekee ihmisten väleistä helppoja? Luulen, että ollakseen mielenkiintoinen ihminen, pitää elämässä olla jotain sisältöä ja ajatuksia. Minulla ei ole mitään sellaista. Elämässäni ei ole mitään sellaista, minkä haluaisi jakaa muille, sellaista mistä olisi ylpeä. Miten typerältä se kuulostaakaan sanoa kuulumisia kysyttäessä, ettei kuulu oikeastaan mitään ja todella tarkoittaa sitä. Kuinka yksinäinen olo siitäkin tulee, kun tajuaa, miten tyhjää elämä on.

Sarjamaratonin jälkeen huomaan ikävöiväni sarjan mielikuvitushahmoja. Hetken olin jossain mukana. Katsoin heidän elämäänsä, eivätkä he salanneet minulta mitään. Mutta sitten maratoni loppuu. Hahmot hylkäävät minut, katoavat ja tajuan, kuinka surullista tämä on. Sammutan ruudun ja katson kissaa. Se maukuu ja haluaa huomiota. Tulen vielä surullisemmaksi. Miksi kissa on ainoa, joka haluaa minun huomiotani.

-Raaste

OT: Sain Bamiellalta tunnustuksen, jonka liitän ja jaan eteenpäin seuraavassa postauksessa. Nyt menen nukkumaan.

Iltaisin en saa unta. Tuijotan tietokoneen ruutua ja selaan keskustelupalstoja, naamakirjaa ja blogeja. Mikään ei oikeastaan kiinnosta, kunhan selailen. Nukkuminen on pitkään ollut todellinen ongelmakivi. Univaikeuksista yleisesti olen kärsinyt tarhaikäisestä asti. Yläasteella univaikeudet kasvoivat niin, että aloin tietoisesti lykkäämään nukkumaanmenoa. Äitini oli tarkka nukkumaanmenoajoista, joten valot piti aina sammuttaa puolenyön aikaan viimeistään. Salaa luin kirjaa peiton alla taskulampun valossa välttääkseni äidin suututtamista ja huolta. Lääkkeistä olen saanut apua vain satunaisesti Seroquelilla, joka sekin on oikeammin psyykelääke kuin unilääke. Muuten olen kokeillut erinäisiä bentsoja ja bentsojohdannaisia reseptillä, mutta niistä ei ole unen kanssa ollut mitään hyötyä.

Nyt syön Mirtazapiniä masennukseen. Se kuuluu serotonergisiin lääkkeisiin ja sen suurin sivuoire on väsymys. Hymyillen otin reseptin vastaan. Sivuoire oli toivottu. Lääkkeen aloitettuani nukuinkin viikon ajan kuin tukki. Nukahdin ja nukuin katkotta kaksitoistatuntisia yöunia. Sittemmin vaikutus on haihtunut. Unet ovat lyhentyneet taas alle kuuteen tuntiin ja heräilen yön aikana useasti. Illat tuntuvat taas tuskaisilta. Yläasteella opittu tapa valvomalla vältellä ikävää sängyssä pyörimistä on vain pahentunut. Helposti saatan valvoa kahteen. Ajoittain menen kokeeksi aikaisin nukkumaan, mutta pettyn joka kerta.

Päivän ahdistavin hetki on aina ennen unta. Pimeässä peiton alla ajatukset hiipivät seurakseni ja saavat minut hikoamaan. Toivoton yksinäisyyden tunne valtaa minut. Sänkyni muuttuu isoksi ja autioksi, sen keskellä minun pieni sydämeni yksin mustassa yhden sydämen maailmassaan sykkii kiihtyneesti. Jos en ole varovainen, pääsevät mustan maailman ajatukset valloilleen, unohdan kaiken järjen ja normaalin, ajattelen vain kuolemaa. Loputonta mustaa yksinäistä kuolemaa. Maailmanloppua. Joukkotuhoa. Kipua. Järjettömät ajatukset ja ahdistus saavat näkökentän tärisemään ja turruttavat kädet ja jalat. Lopulta juoksen aina vessaan oksentamaan tai pakottaudun johonkin pieneen todellisuuden lankaan, jonka avulla kiskon itseni kuiville mustan maailman syövereistä. Jälkikäteen tärisen itse. Pelkään. Pelkään niitä iltoja. Pelkään, että joskus ne vievät järjen ja jään siihen mustaan mailmaani, hylkään ainoankin valon ja järjen. Jään yksin pelkojen ja painajaisten keskelle. Katkaisen siipeni ja hukun tervaan. Hitaasti.

-Raaste