“You don’t know what your power has done to me
I want to know if I’ll heal inside
I can’t go on with a holocaust about to happen
Seeing you laughing another time
You’ll never know why your face has haunted me
My very soul has to bleed this time
Another hole in the wall of my inner defenses
Leaving me breathless”
Disturbed - Stricken

Ajatukset vyöryvät kofeiinihumalan valloittamina yli ja ympäri. Saatan olla ilahduksissani päivän keskusteluista ja samassa upota ahdistuksen lonkeroiden saattelemana pinnan alle. En kuitenkaan kokonaan. Väkipakolla keskityn johonkin positiiviseen. Plärään Facebookia, laulan raikuvalla äänellä hempeää Frusciantea, lasken tupakoita ja riekun puhelimessa. Silti ahdistus on koko ajan läsnä.

Äitipuoleni kutsui minut isäni syntymäpäiville. Oikein isot juhlat pitävät pyöreiden kunniaksi. Tilat varattu ja kaikki. Ei yhtään isäni tapaista. Äitipuoleni on sosiaalinen perhonen. Hyvin puhelias ja mukava ihminen. Hän jaksaa touhuta, järjestää juhlija, sisustaa ja pitää huolta aikuisista lapsistaan, myös minusta. Aina kun isäni soittaa minulle, on taustalla äitipuoli. Hän pistää isän soittamaan ja soittaa usein itsekin. Kutsuu minua kylään, maksaa junamatkat ja antaa aina myös shoppailurahaa. Jotain niin outoa. En osaa suhtautua moiseen yltäkylläisyyteen. Ei isäni ole koskaan antanut minulle mitään, ei edes syntymäpäivinä. Miksi tämä nainen antaa, vaikka en edes pyydä?

Syntymäpäivät ahdistavat. Pitääkö minun mennä? Lupasin jo tulevani. Tietenkin. Olenhan hänen ainoa lapsi. Pitäähän minun tulla.  En edes ehtinyt ajatella asiaa puhelimessa. Olin säästä vihaisena tarpomassa kotiin kaikkine nyssäköineni. Tietenkin tulen. Nyt olen pari päivää nieleskellyt palaa kurkussani. Ahdistaa. Mietin juhlia. Mitä siellä? Kaikki sukulaiset ja isän tuttavat. Kaikki ne kysymykset, vailla järjellistä vastausta. “Miten koulussa menee? Minne menet kesätöihin?” Olen hullu, hullu, hulluhan mä oon! Missään en ole, enkä mene minnekään. Luuseri. LUUSERI! Ihan niin kuin arvasitte. Tekisi mieli huutaa. Vittuako se kellekään kuuluu, kun ei oikeasti edes kiinnosta.

Mutta en huuda. En osaa. En tiedä, mitä tekisin juhlissa. Ne ovat muutenkin niin vaikeita tilanteita. Väkinäistä hymyä ja typerää smalltalkia. En jaksa sellaisia. Ja sitten yömyöhällä menisin isän ja äitipuolen luokse. Muka niin onnellisen lämpöisinä siinä sitten naukattaisi jotkut äkläkät mansikkaliköörihöpsyt. Hyi oksetus! Pitkä hiljainen yö vieraskamarissa kattolautoja tuijottaen ja ehkä jo seuraavana päivänä junalla kotiin. Ja ne matkatkin! Miten pystyn istumaan kolme tuntia suuntaan jossain junassa? Se junan haju ja matkaavat ihmiset. Täysillä pauhaava mp3-soitin toistolla koko matkan. Hikikarpalot otsalla ja oksennus kurkussa.

Isä ei tiedä masennuksesta. En haluaisi hänellekään kertoa. Miksi kertoisin? En näe sillekään mitään syytä. En näe koko ihmiselle mitään syytä. En enää. Olen luovuttanut. Niin kauan halusin ja yritin olla isälle tytär, jota isä rakastaa. En saanut sitä rakkautta koskaan lapsena. Nyt se tuntuu valheelliselta ja väärältä. En enää itse halua sitä. En tarvitse. Silti se ihminen roikkuu tuolla jossain puhelimen kantaman päässä ja muistuttaa olemassaolostaan juuri silloin, kun alan unohtamaan hänet. En tiedä, saanko tuntea omaa isääni kohtaan kylmää välinpitämättömyyttä, mutta sitä taidan tuntea kaikesta huolimatta. Jos edes sitäkään. Vain pakottavaa katkeruutta, inhoa ja sääliä. Haluaisin isot sakset, joilla voisiin leikata hänet pois itsestäni ja elämästäni. Haluaisin olla jonkun muun miehen vahinkolaukaus. Haluaisin niin kovin katkaista kaikki välit, unohtaa ja olla kuin en olisikaan, mutta se ei taida olla mahdollista. Haluaisin niin paljon jotain, jota en osaa edes itse arvata.

“Ja ulkona jossain oot sinä ja uus
kireä teennäinen valoisuus
Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa”
Maija Vilkkumaa - Se Ei Olekaan Niin

Mutta kuitenkaan en pysty mihinkään. Korkeintaan oksentamaan.

-Raaste

Ei ole mitään sanottavaa. Päivät kuluvat ja tunnen syyllisyyttä kulutetusta ajasta. Miten se kuluukin niin nopeasti? Koko ajan odotan, että aika kuluisi, että jotain tapahtuisi. Aina viikon loppupuolella huomaan, että taas on mennyt viikko, enkä ole tehnyt mitään eikä mitään ole tapahtunut. Tunnen, että seison keskellä mustan maailman loputonta suota. En uppoa, mutta en nousekaa. Lietettä on kainaloihin asti. Ahdistaa.

Vatsaan on sattunut koko päivän. Pistävä kipu vetää kaksinkerroin. Se huutaa sisäänsä täytettä. Syön aivan järkyttäviä määriä. Siinä missä ennen yksi pastalautanen oli jo suuri ateria, vedän nyt kaksi lautasellista. Jälkiruuaksi ei riitä yksi kulhollinen kiisseliä vaan puoli litraa. Illalla haluan jotain hyvää ja syön pellillisen keksejä. Ärsyttää. Olen miettinyt viimeaikoina paljon syömistä ja omaa kroppaani. Nykyisin rakastan vartaloani, mutta en haluaisi sen paisuvan enää.

Suhteeni ruokaan on aina ollut kaksijakoinen. Olen lohtusyöjä. Peitän tyhjyyttä ruualla. Syön itseni ähkyyn, jos olen surullinen tai ahdistunut. Kun vatsa on ääriään myöten täynnä ja tuntuu, että ruokaa on kurkkuun asti, on ihana vain pötkähtää sohvalle viltin alle, unohtua. Yltiöpäinen lihominen on aina ahdistunut. Pitkään pidin itseäni toivottoman läskinä ja oksettavana, vaikka en sitä todellisuudessa ollut. Lopetin syömisen. On hämmästyttävää, mihin ihminen pystyy. Näännytin itseäni ja parissa kuukaudessa laihduin alipainoiseksi. Muistan, millaista tyydytystä sain, kun eräs kaverini kateellisena katsoi pitkiä laihoja reisiäni. Sittemmin lihosin takaisin normaaliin lohtusyömisellä, mutta enää kroppa ei aiheuta ahdistuksia tai kuvotusta. Tiedän, mikä on minun normaalipainoni. En kiloista, vaan vaatteista ja sopusuhtaisuudesta. Mielestäni minulla on hyvä minäkuva, mitä siihen tulee. Pelkään vain, että masennuslääkkeiden laukaiseman yltiöpäisen syömisen vastareaktiona voi tulla syömättömyys. Että se vaara on aina olemassa. En halua sitäkään.

En ole taas saanut siivottua viikkoon. Kissan vessalaatikosta olen heitellyt kakkakikkareet päivittäin pönttöön, vaikka ei niin varmaan saisi tehdä. Tuntuu, että hukun pölyyn, roskiin ja saastaan. Ällöttää. Aamuisin haamuilen vessaan silmät kiinni kopelotuntumalla rojuja väistellen. Päivän valvon tuijottaen tiiviisti joko television ruutua tai koneen näyttöä. Ympärille ei uskalla katsoa. Huomenna siivoan, ajattelen, enkä kuitenkaan siivoa. Ehkäpä nyt intoutuisin ja heiluttelisin aktiivisesti imurinvartta ympäriinsä. Pääsisi ainakin pölystä.

Kuuntelen nykyisin ihan ihmeellistä musiikkia. Saatan kuunnella monta tuntia sekalaisia ranskalaisia ja espanjalaisia artisteja, vaikka ne kuulostaisivat kuinka epämääräisiltä. Iltaisin vaihdan hetkeksi tranceen. Rakastan tanssimista. Joskus kävin yhtenään klubeilla vain tanssimassa. Yhdellä vakkariklubilla vanhempi baarimikko tarjosi aina alkuillasta ilmaisen drinkin ja yhden shotin. Loppuillan tahkosin veden voimalla. Tanssi on ihan oma maailmansa. Siihen uppoutuu ja häviää helposti useammaksi tunniksi. Pidättää vessahätäänsä ja janoaan loputtomiin, ja viimein hikeä tihkuen ja puuskuttaen luovuttaa onnellisena. Leijailee pilkun jälkeen viimeiseen yödösään ja nukkumaan. Leijuntaa kesti aina pari päivää. Se oli kuin huume, mitä janosin enemmän kuin elämää. Tärykalvoja paukuttava musiikki sykkivänä suoraan suoniini. Välkkyvät valot alitajuntaani. Loputon liike. Rakastin sitä. Nykyisin en enää käy missään. Tuntuu, ettei ole varaa sisäänpääsymaksuun tai muuten oikeutta. Miten voisin jaksaa tanssia, jos en jaksa edes lukea koulukirjoja? Laiska paska. Ensin työ, sitten huvi, vaikka työtä en pystykään tekemään.

Hullulla on halvat huvit. Kerran päivässä katson Youtubesta Faithlessin ehdottomasti hauskimman musiikkivideon Why Go:n, laulan mukana ja hymyilen, hytkyn tuolillani. Haluaisin olla se nainen siitä videolta. Hauska ja onnellinen.

-Raaste