Kesä on vienyt minua mennessään ja blogi on jäänyt taka-alalle. Joskus ahdistuksessa on tehnyt mieli kirjoittaa ja purkaa pahaa oloa, mutta tunteet eivät muutu sanoiksi. En osaa kirjoittaa niitä. Toisinaan myös tuntuu siltä, kuin blogi kantaisi mukanaan pahoja mustia puolia. Lapsuus, isäsuhde ja masennuksen synkimmät ajat muistuttavat olemassaolostaan liikaa. Ajattelen niitä, enkä halua lukea vanhoja tekstejä ollenkaan, saatika kirjoittaa.

Nyt yritän jatkaa. En enää ryömi mudassa naamallani. En ajattele isän ja minun välillä tapahtuneita kauheuksia tai muutakaan pahaa. Terapia on auttanut jonkin verran. Enää en jää kiertämään toivottomia ajatuskehiä niin paljon, vaan pystyn jo hieman ajattelemaan pidemmälle. Masennus on osoittautunut moninaiseksi verkoksi, joka on peittänyt alleen lähes kaikki elämän osa-alueet. Pikkuhiljaa kerin verkkoa kokoon, selvitän sen syitä ja juonteita.

Tulevaisuus ei ole enää musta. Minulla on suunnitelmia. Sairausloman jälkeen menen töihin ja opettelen elämään normaalia arkea. Koulunpenkille en voi vielä palata. En ole tarpeeksi vahva. Nykyinen tutkinto jää myös kesken. En aijo jatkaa sitä. Ei se olekaan sellaista, mitä haluaisin, mistä olisin tarpeeksi kiinnostunut. Sen sijaan katse on suuntautunut aivan toisenlaisiin opiskelumahdollisuuksiin. Itseluottamus on kohonnut hieman ja uskallan taas haaveilla. Ehkä minusta sittenkin tulee vielä ihan oikea eläväinen ihminen.

Joskus on päiviä, jolloin herään pirteänä ja iloisena. Välillä sitä pysähtyy miettimään, onko tämä nyt sitä onnea, tämmöistäkö on, kun tuntee iloa. Ei niitä päiviä vieläkään ole paljon, mutta uskon niiden lisääntyvän ja olon muutenkin normalisoituvan. Pitkästä aikaa aurinko kuikkii risukasaan. Kaikki ei ole enää mustaa. Minulle tapahtuu hyvää.

-Raaste

“You don’t know what your power has done to me
I want to know if I’ll heal inside
I can’t go on with a holocaust about to happen
Seeing you laughing another time
You’ll never know why your face has haunted me
My very soul has to bleed this time
Another hole in the wall of my inner defenses
Leaving me breathless”
Disturbed - Stricken

Ajatukset vyöryvät kofeiinihumalan valloittamina yli ja ympäri. Saatan olla ilahduksissani päivän keskusteluista ja samassa upota ahdistuksen lonkeroiden saattelemana pinnan alle. En kuitenkaan kokonaan. Väkipakolla keskityn johonkin positiiviseen. Plärään Facebookia, laulan raikuvalla äänellä hempeää Frusciantea, lasken tupakoita ja riekun puhelimessa. Silti ahdistus on koko ajan läsnä.

Äitipuoleni kutsui minut isäni syntymäpäiville. Oikein isot juhlat pitävät pyöreiden kunniaksi. Tilat varattu ja kaikki. Ei yhtään isäni tapaista. Äitipuoleni on sosiaalinen perhonen. Hyvin puhelias ja mukava ihminen. Hän jaksaa touhuta, järjestää juhlija, sisustaa ja pitää huolta aikuisista lapsistaan, myös minusta. Aina kun isäni soittaa minulle, on taustalla äitipuoli. Hän pistää isän soittamaan ja soittaa usein itsekin. Kutsuu minua kylään, maksaa junamatkat ja antaa aina myös shoppailurahaa. Jotain niin outoa. En osaa suhtautua moiseen yltäkylläisyyteen. Ei isäni ole koskaan antanut minulle mitään, ei edes syntymäpäivinä. Miksi tämä nainen antaa, vaikka en edes pyydä?

Syntymäpäivät ahdistavat. Pitääkö minun mennä? Lupasin jo tulevani. Tietenkin. Olenhan hänen ainoa lapsi. Pitäähän minun tulla.  En edes ehtinyt ajatella asiaa puhelimessa. Olin säästä vihaisena tarpomassa kotiin kaikkine nyssäköineni. Tietenkin tulen. Nyt olen pari päivää nieleskellyt palaa kurkussani. Ahdistaa. Mietin juhlia. Mitä siellä? Kaikki sukulaiset ja isän tuttavat. Kaikki ne kysymykset, vailla järjellistä vastausta. “Miten koulussa menee? Minne menet kesätöihin?” Olen hullu, hullu, hulluhan mä oon! Missään en ole, enkä mene minnekään. Luuseri. LUUSERI! Ihan niin kuin arvasitte. Tekisi mieli huutaa. Vittuako se kellekään kuuluu, kun ei oikeasti edes kiinnosta.

Mutta en huuda. En osaa. En tiedä, mitä tekisin juhlissa. Ne ovat muutenkin niin vaikeita tilanteita. Väkinäistä hymyä ja typerää smalltalkia. En jaksa sellaisia. Ja sitten yömyöhällä menisin isän ja äitipuolen luokse. Muka niin onnellisen lämpöisinä siinä sitten naukattaisi jotkut äkläkät mansikkaliköörihöpsyt. Hyi oksetus! Pitkä hiljainen yö vieraskamarissa kattolautoja tuijottaen ja ehkä jo seuraavana päivänä junalla kotiin. Ja ne matkatkin! Miten pystyn istumaan kolme tuntia suuntaan jossain junassa? Se junan haju ja matkaavat ihmiset. Täysillä pauhaava mp3-soitin toistolla koko matkan. Hikikarpalot otsalla ja oksennus kurkussa.

Isä ei tiedä masennuksesta. En haluaisi hänellekään kertoa. Miksi kertoisin? En näe sillekään mitään syytä. En näe koko ihmiselle mitään syytä. En enää. Olen luovuttanut. Niin kauan halusin ja yritin olla isälle tytär, jota isä rakastaa. En saanut sitä rakkautta koskaan lapsena. Nyt se tuntuu valheelliselta ja väärältä. En enää itse halua sitä. En tarvitse. Silti se ihminen roikkuu tuolla jossain puhelimen kantaman päässä ja muistuttaa olemassaolostaan juuri silloin, kun alan unohtamaan hänet. En tiedä, saanko tuntea omaa isääni kohtaan kylmää välinpitämättömyyttä, mutta sitä taidan tuntea kaikesta huolimatta. Jos edes sitäkään. Vain pakottavaa katkeruutta, inhoa ja sääliä. Haluaisin isot sakset, joilla voisiin leikata hänet pois itsestäni ja elämästäni. Haluaisin olla jonkun muun miehen vahinkolaukaus. Haluaisin niin kovin katkaista kaikki välit, unohtaa ja olla kuin en olisikaan, mutta se ei taida olla mahdollista. Haluaisin niin paljon jotain, jota en osaa edes itse arvata.

“Ja ulkona jossain oot sinä ja uus
kireä teennäinen valoisuus
Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa”
Maija Vilkkumaa - Se Ei Olekaan Niin

Mutta kuitenkaan en pysty mihinkään. Korkeintaan oksentamaan.

-Raaste

Koko päivän on huimannut. Päässä jyskyttää ja suuta kuivaa. Pariin kertaan olen miettinyt, olenko vahingossa ottanut tupla-annoksen Efexoria. Mutta ei se sitäkään ole. En ole taaskaan syönyt terveellisesti. Miten se voikaan olla niin vaikeaa. En ole myöskään käynyt kunnolla ruokakaupassa kahteen viikkoon. Ahdistaa liikaa. Pari kertaa olen nopeasti hakenut lähikaupasta sipuleita ja sipsiä. Niinä päivinä kun syön oikeaa ruokaa, oksennan illalla. Se on kuin rutiini. Oikein ajoitan oksentelut niin, että voin ottaa iltalääkkeen sen jälkeen paria tuntia ennen nukkumaan menoa.

Eilen oli tosiaan mukava päivä. Se päättyi kuitenkin valojen sammuttamisen jälkeen paniikkikohtaukseen ja itkuun. Koko tilanne suretti niin kovasti. Miksi tämän pitää olla tämmöistä. Vaikka elämä on hivenen parantunutkin yleisesti ottaen, saan samat tulokset masennustesteistä, lisää lääkkeitä ja sairauslomaa. Hoitohenkilöiden mielestä on hyvä, että olen nuori ihminen. Minulla on vielä pitkä elämä edessä, paljon koettavia ja ihania asioita tulossa. En kuitenkaan näe niitä. Istun samassa paskassa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja tuhlaan nuoruuteni tähän olemattomuuteen ja sakavuuteen. Jos yritän muistella jo elettyä nuoruuttani, en muista juuri mitään. Ihmisetkin ovat haalistuneita muistoja. Vaikka nousisinkin masennuksesta, en koskaan saa nuoruutta. Olen vanhana syntynyt, nuorena väsynyt.

Ja häpeä. Poistuuko se koskaan täysin? Löydän aina uusia asioita, joita hävetä. Lääkäri kysyi “viiltelystä”, kun siitä olin sairaanhoitajalle kertonut. Näytin rannetta. “Näkyvät jäljet”, lääkäri sanoi ja kirjoitti ylös. Katsoin ikkunasta ulos ja yritin pysäyttää näkökentän heilumisen. Olisin halunnut puolustautua. Eiväthän nuo nyt mitään jälkiä olleet, eivät edes syviä. Joskus ehkä kylmässä erottuvat tummempina, mutta että näkyvät jäljet. Eijei. Ei minulla. Mitä se nyt kirjoittaa diagnoosiin? Itsetuhoisuutta? Viiltelyä? Ongelmia kohdata vaikeat tunteet? Miten noloa! Nieleskelin.

Olen tehnyt paranemisestani tehtävän. Taas yksi tehtävä, joka täytyy suorittaa. Otan asioista selvää ja opiskelen. Luon positiivista oloa vaikka väkipakolla, mutta aina illan tullen huomaankin olevani yhtä sairas kuin ennenkin. Hyvin sen peitän. Hyvin jaksan touhuta. Onhan tämä tehtävä, joka täytyy suorittaa, saada pois päiväjärjestyksestä. mutta mitä jos tehtävä ei olekaan kuin kokeeseen lukeminen? Olen pelkkää pintaa ja pintakin on naarmuilla.

-Raaste

“My mind is a box and you put things in and you
Take things out and it’s empty
My mind is a box and you gut it then and you
Flatten it and you leave me blank”
Pretty Balanced - My Mind Is a Box

Yksinäisyys. Mistä se tulee? Onko se sitä, kun valvoessaan myöhään illalla huomaakin olevansa aivan yksin. Ainoa elävä olento jolle puhuu, on kissa, eikä ole nähnyt ketään ihmistä kahteen päivään istuessaan lukkojen takana kotona. Yksin kissan kanssa. Ehkä yksinäisyys on sitä, kun katsoo Facebookin tapahtumasivua, näkee ystävien tekemisiä, mutta ei kuitenkaan tiedä, mitä heille oikeasti kuuluu. Tai sitä kuinka miettii, mitä pitäisi tehdä toisin ollakseen sellainen sosiaalinen ihminen, josta pidetään.

Yksinäisyys iskee joskus metrossa. Istuu vieraiden ihmisten keskellä ja kuulee heidän hälinän. Koventaa soittimensa ääntä, että saisi olla enemmän yksin. Ettei tarvitsisi kuulla muiden puhetta. Tai kun on itse ystäviensä kanssa porukan keskellä. Nauraa tikahtuakseen vain tajutakseen kuinka sairas oma mieli on. Kuinka eristyksissä oikeastaan on niistä kaikista muista. Pahinta se on kahden kesken ystävän kanssa, jonka luulee olevan hyvin läheinen, mutta kesken keskustelun tajuaa, ettei tuo ystävä tiedä mitään minusta. Ettei ystävä ymmärräkään. Eikä itse osaa sanoa sitä, mitä haluaisi. Elämästä tulee päivä päivältä merkityksettömämpää. Eristettyä.

Miten ihmiset tutustuvat? Mikä tekee ihmisten väleistä helppoja? Luulen, että ollakseen mielenkiintoinen ihminen, pitää elämässä olla jotain sisältöä ja ajatuksia. Minulla ei ole mitään sellaista. Elämässäni ei ole mitään sellaista, minkä haluaisi jakaa muille, sellaista mistä olisi ylpeä. Miten typerältä se kuulostaakaan sanoa kuulumisia kysyttäessä, ettei kuulu oikeastaan mitään ja todella tarkoittaa sitä. Kuinka yksinäinen olo siitäkin tulee, kun tajuaa, miten tyhjää elämä on.

Sarjamaratonin jälkeen huomaan ikävöiväni sarjan mielikuvitushahmoja. Hetken olin jossain mukana. Katsoin heidän elämäänsä, eivätkä he salanneet minulta mitään. Mutta sitten maratoni loppuu. Hahmot hylkäävät minut, katoavat ja tajuan, kuinka surullista tämä on. Sammutan ruudun ja katson kissaa. Se maukuu ja haluaa huomiota. Tulen vielä surullisemmaksi. Miksi kissa on ainoa, joka haluaa minun huomiotani.

-Raaste

OT: Sain Bamiellalta tunnustuksen, jonka liitän ja jaan eteenpäin seuraavassa postauksessa. Nyt menen nukkumaan.

Mirta meni vaihtoon uuden lääkärin luona ja samalla katosi ympärivuorokautinen zombiolo. Epäuskoisena ihmettelen itseäni. Parissa päivässä on olo tullut paljon selkeämmäksi. En enää makaa tiheän sumun keskellä, vaan poukkouilen pitkin seiniä. Nukun neljän tunnin unia, mutta pitkästä aikaa melko sikeitä. En enää heräile niin usein. Illalla ei väsytä ollenkaan, eikä uni tunnu enää välttämättömältä. Ruokahalu on romahtanut ja unohdan syömisen yksinäni. Olen superihminen.

Ajatukset ryntäilevät päässäni siksakkia. Olen koko ajan hermostunut ja ylijännittynyt. Tunteiden vuoristorata on taas nytkähtänyt liikkeelle. Nyt se huristaa ylinopeutta saaden minut välistä nauramaan ja taas sitten itkemään, murjottamaan ja äyskäilemään. Taas nauran maanista naurua ja kohellan suuttuakseni hetken päästä uudelleen.

Eilen seisoin suihkussa kuuman veden valuessa pitkin selkääni. Siinä sitten kummastelin sitä, miten yht’äkkiä elämääni on taas ilmestynyt jotain odotettavaa, pieniä kivoja asioita. Olen huomannut, että viimeisen kolmen vuoden aikana en ole oikein tehnyt mitään kivaa. Olen aina ollut joko töissä tai koulussa. Elämä on ollut vain niitä. Mihin on jäänyt kaikki kiva vapaa-ajan puuhailu ja harrastaminen? Nyt minä aloitan uudestaan. Teen vain pieniä kivoja asioita, vietän aikaani kivojen ihmisten kanssa ja nautin elämästä. Minua alkoi itkettää. Miten voin olla niin rajalla. Toisella puolella on Kuolema ja toisella puolella Elämä. Katson Kuolemaa koko ajan silmiin, selkä päin Elämää. Katson Kuolemaa ja näen vain sen. Koko maailmani on pelkkää Kuolemaa ja synkkiä ajatuksia, vaikka toisella puolella tapahtuu jotain paljon kiinnostavampaa. Itkin vuolaasti. Päätin taas pienen päätöksen. En kuole masennukseen. Vaikka mikä tulisi. En kävele Kuolemaan, en kaadu siihen tai huku. Jos kuolen, kuolen johonkin muuhun, mutta masennukseen minä en kuole. Itkin lisää.

-Raaste

“You live for times of solace
Within a sign there’s a promise
Don’t lose all faith ’cause you shake at night
It’s in the art of the process

In another rhyme beyond this place
The healing’s fast enough
Done a thousand times, a thousand ways
Until you’ve had enough”
Paradise Lost - Mercy

Rattaat pyörivät. Räsynukkena minä pyörin niiden mukana raskaasti kohti eheyttä. Minä en tiedä, mitä teen ensiviikolla. En tiedä, mitä teen huomenna. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Minä pyörin nyt rattaissa. Minusta huolehtivat isot kädet. Monesti haukkumani Suomen terveydenhuolto toimii vihdoinkin. Minulla on omalääkäri ja kohta myös uusi psykiatrinen sairaanhoitaja. Pian he tekevät minulle hoitosuunnitelman. Rukkaavat lääkkeet ja terapiat sopusointuun. Eivät jätä minua yksin. Minun on turvallinen olla.

Samalla minua väsyttää. Aina samat kysymykset, samat vastaukset.  Uusi ihminen lukee ruudulta hoitohistoriani, lukee vanhan lääkärin ja sairaanhoitajan kirjoitukset. Kysyy samat kysymykset. Tekee samat testit. Aina uudelleen. Jokaisella tapaamisella kysytään, miten olen voinut, mitä hyvää on tapahtunut. Joskus siitä vitsaillaan kovaan ääneen kavereiden kanssa: Mä oon MASENTUNUT, mun elämä on pelkkää PASKAA JA VERTA! Mutta istuessani lääkärin vastaanotolla hiljaa ja pienenä sanon sen vakavalla äänellä, hiljaa kuin hiiri: Mä en jaksa, mua väsyttää ja pelottaa. Aina lääkäri nyökkää, kirjoittaa ehkä nopeasti jotain, sanoo sitten, että masennuksella on hyvä paranemisennuste. Minäkin nyökkään ja hymyilen idioottimaisesti. Joka ikinen kerta.

Minulla on kauhea kiire. Olen pää kolmantena jalkana juoksemassa kaiken maailman masennusryhmiin ja mielenterveysliiton kursseille. Eräs ammattihenkilö pysäytti minut. Hän otti kädestä kiinni, katsoi silmiin ja sanoi, ettei minun vielä kannata. En ole tarpeeksi vahva vielä. En ollut edes ajatellut asiaa niin, mutta siihen heräsin. Totta, minun kuuluu saada ensin vähän hoitoa.

Hätäisyydessäni olen sokea omalle tilalleni. Hoitajat ja oma järki sanovat, että masennuksen hoidossa voi mennä jopa vuosia ja tässä vaiheessa pitäisi vain levätä, nukkua väsymystä pois ja tehdä pieniä kivoja asioita. Minun on kuitenkin kauhean vaikea suoda itselleni sitä rauhaa. Tuntuu, kuin huijaisin kaikkia. “Laiska paska” on syöpynyt aivoihini ja tunnen huonoa omaatuntoa. Haluaisin suorittaa. Haluaisin suorittaa masennuksen pois almanakastani ja jatkaa elämää, mutta ei se mene niin.

Kukaan tähänastisista ammattilaisista ei ole kysynyt lapsuudestani. Ehkä niiden kysymysten aika ei vielä ole. Tänään katsoin pitkään vanhaa valokuvaa, jossa olen riemuisa nelivuotias, niin eläväinen ja onnellinen. Miksi en voi olla sitä nyt? Miksi tapahtui niin paljon pahoja asioita? Miksi musta maailma on nykyisin kaikkeni? Haluan huutaa ja kiukutella, valittaa ja vaatia oikeutta, mutta en jaksa. Annan vain rattaiden pyöriä hitaasti ja raskaasti rutisten. Ehkä ne joskus onnistuvat tekemään minusta taas ihmisen.

-Raaste

“You can’t change the way she feels
But you could put your arms around her”
Massive Attack - Protection

Olen hävennyt koko ikäni itseäni. Uskon, että se liittyy vahvasti kiusaustaustaani. Minua kiusattiin koko ala-asteen ajan sekä vähän myös tarhassa ja yläasteella. Koskaan en ole ollut suosittu tai edes sitä keskitasoa. Minussa on aina ollut jotain vikaa.

Tarha-aikoja en kauheasti muista. Muistan vain, että olin kova poikatyttö ja parhaat kaverini olivat poikia. Tarhan loppupuolella se muuttui. Pienet lapset kasvoivat ja oppivat, että on olemassa tyttöbakteereita. Paras kaverini muutti maalle ja jäin aikalailla yksin. Muut kaveripojat “miehistyivät” ja alkoivat syrjiä minua, koska olin tyttö. Tuohon aikaan liittyy pari kipeää muistoa, joita en ole koskaan kertonut kenellekään. Joskus mietin, olivatko ne vain lapsuusajan unia mörköpainajaisten ohessa.

Kotielämästä en tuolta ajalta muista juuri mitään. Muistan isän lyhyen pinnan. Jos tein tahattoman mokan, nosti hän siitä suuren huutoshown. Tunteita ei myöskään saanut isälle näyttää. Hän hermostui itkustani. Pelkäsin hysteerisesti koivuniemenherraa ja vyötä, vaikka en muista kuin yhden kerran, jolloin isä löi minua paljaille pakaroille tehtyäni jotain. Pelkäsin myös kuolemaa ja sängyn ala asuvia mörköjä. Äidillä oli aina tapana peitellä minut nukkumaan. Hän lauloi ja luki satuja. Ne hetket olivat hyvin rakkaita. Tuo tapa säilyi osittain niin kauan kun asuin kotona. Aikuisemmalla iällä äiti tuli usein iltasella istumaan huoneeseeni jutustelemaan. Minun on ikävä sitä.

Ala-aste alkoi. Muistan ensimmäisen päivän kihelmöivän jännityksen. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että minä kuuluin niihin kiusattaviin. Olin ruma, läski, moppitukka, transu, tyhmä, likainen, pitkä ja mulkosilmäinen idiootti. Minulla oli kaksi tyttökaveria, joiden kanssa leikimme barbie-leikkejä vielä silloinkin, kun kukaan ei enää leikkinyt mitään, koska kaikki olivat niin aikuisia. Tästä ei saanut tietenkään kertoa kellekään. Yhteiset välimme tulehtuivat jossain vaiheessa pahoin. Aina yhtä kaveria hyljittiin ja mollattiin salaa selän takana. Muistan, kuinka kaverini lopettivat minun kanssani kouluun kävelemiset joskus viidennellä. He halusivat olla enemmän suosittuja. Sain kuitenkin vielä leikkiä heidän kanssaan barbie-leikkejä, kunhan pysyin niistä hiljaa. Olivathan moiset leikit tosi noloja, surastaan hävettävän noloja.

Kolmannella luokalla oppimiseni alkoi kärsiä ja ensimmäisen vieraan kielen opiskelu oli minulle hyvin vaikeaa. Meillä oli tuolloin hyvin vanhoillinen englanninopettaja, joka tylytti oppilaita aika suoralla kädellä. Muistan ensimmäisistä tunneista, kun minun piti ääneen sanoa lause, jonka sisällä oli “ok”. Lausuin ok:n suomalaisittain ookoo. Luokka repesi. Opettaja virnisti pyöreiden silmälasiensa takaa ja sanoi ivalliseen sävyyn, että nyt ei olla äidinkielentunnilla, älä pelleile siellä ja antoi laiskanläksyä. Häpesin silmät päästäni. Myöhemmin en uskaltanut enää sanoa mitään ääneen. Oli tullut muillakin tunneilla selväksi, että virheistä sakotetaan ja niille nauretaan. Olin siis hiljaa.

Joskus samoihin aikoihin minut pistettiin lukitestiin. Lukihäiriötä ei ollut, vaikka muuten vissiin minua katsottiin kieroon. Palkaksi sain muutaman kuraattorikäynnin, kun sitä kiusaamistakin kerran oli. En muista noista käynneistä mitään. Jotain kaunoa siellä kai väänsin. Sen kyllä muistan, kuinka minut sittemmin ristittiin myös vähä-älyiseksi vajakiksi, kun kerran kuraattorilla kävin.

Yläasteelle mentäessä muutimme. Muistan myös yläasteen ekan päivän. Istuin salissa kuuntelemassa rehtorin puhetta muiden seiskaluokkalaisten kanssa. Edessä olevat tytöt mulkaisivat minua ja nauroivat sitten keskenään. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Pettymys. Olin kuitenki jo turtunut. Ala-asteen kiusaamista oli yritetty lopettaa ja koko koulun henkilökunta aina rehtoria myöten oli tietoinen asiasta. Kun aikuisten ainoa keino kiusaamiseen olisi ollut minun siirtäminen toiselle luokalle, olin jo lapsen mielessäni varma, ettei kiusaamiselle voi mitään. En välittänyt. Siinähän haukkuvat, tönivät ja lyövät. Vähät minä niistä. Kuitenkin jokainen sana, vilkaisu ja hipaisu on syöpynyt alitajuntaani. Nyt ne nousevat sieltä.

Ensimmäiseen hyvään ystävääni tutustuin yläasteella. Hän oli myös kiusattu ulkonäkönsä takia. Meistä tuli hyvin läheisiä ja liikuimme aina koulussa ollessamme yhdessä. Minua ei enää haukuttu samaan tapaan kuin ala-asteella, mutta ei minusta välitettykään. Olin ilmaa ja hyvin tyytyväinen läpinäkyvään osaani. Ystäväni sen sijaan sai osakseen haukuntaa. Hänen kiusaamisestaan minä suutuin aina tulisesti. Monasti haukuin kiusaajan sellaisilla sanoilla, joita en tähän viitsi edes kirjoittaa. Muistan, kuinka kahdeksannella luokalla haukuin erään pojan tuliseen tyyliini, kun tämä oli heittänyt ystävälleni jotain läskiläppää. Naama punaisena hän sopersi, ettei tarkoittanut minua. Katsoin tyyppiä ylimielisesti, sihautin viimeiset solvaukset ja tartuin ystävääni käsipuolesta. Vieläkin muistan tuon hetken, enkä edelleenkään ole varma olenko tapahtuneesta enemmänkin vihainen, ylpeä vai häpeissäni.

Yläasteella kuitenkin ylpistyin hieman. Olin se näkymätön tyttö, hiljainen hikke ja luokkansa toisiksi parhain (ystäväni oli se kaikista parhain) , mutta samalla asetuin henkisesti muiden luokkalaisten yläpuolelle. En nähnyt mitään hienoa heidän elämäntyylissään. Tyttöjen valkoiset ja vaaleanpunaiset pissishousut saivat minut voimaan pahoin, paksut pakkelit ja väärin värjätyt hiukset naurattivat minua ja heidän naurettavat kännileuhkimisensa vaikuttivat silmissäni säälittäviltä. Pojat taas olivat vätyksiä, löysiä ja selkärangattomia sekä toivottoman lapsellisia.

Samoihin aikoihin olin tutustunut itseäni kymmenen vuotta vanhempaan mieheen. Suhteemme oli täysin platoninen ja tasa-arvoinen. Hän sai itsetuntoni kohoamaan sekä usutti minua musiikin ja kirjallisuuden pariin, mistä olen edelleenkin hyvin kiitollinen. Hän oli kuin veli minulle. Kuunnellessamme Massive Attackin Protection-kappaletta, ajattelin meitä. Niin ajattelen vieläkin. Häntä ja muita minulle tärkeitä ihmisiä. Kappale toimii minulla rauhoittavana, johon ei toleranssi nouse. Sen sanat iskevät joka kerta ja uskon niiden olevan totta jokaisen sydänystävän ja sielunveljen kohdalla.

Olen jokseenkin varma, että paljon kiusatut ihmiset helposti omaksuvat roolin itselleen. Niin tapahtui ainakin minulle. Vielä nykyisinkin minun on hyvin vaikea tutustua uusiin ihmisiin, saatika luottaa. Tulkitsen hyvin helposti sanat ja ilmeet pahemmin, kuin mitä niitä olisi tarkoitettu. Olen hiljainen ja häpeilevä enkä usko, että minusta saa hyvää ensivaikutelmaa. Suuremmissa sosiaalisissa ympyröissä kuten koulussa en edes yritä tutustua mahdollisimman moneen uuteen ihmiseen. Juhlissa tai muissa tapahtumissa en tuo itseäni esille, ennemminkin käperryn itseeni niin, etten puhu edes tutuille. Lisäksi jännitän vieraita sosiaalisia tilanteita. Pelkään, että mokaan, teen jotain hassua tai sekoan sanoissani.

Joskus mietin, voittivatko kiusaajani, saivatko he sen, mitä halusivat. En epäile, etteikö heillä olisi ollut vaikeaa. En jaksa heitä sen enempää syyttää, vaikkakaan en koskaan tule kenenkään kanssa kaveeraamaan, saatika arvosta yhtäkään heistä. En myöskään arvosta ketään ala-asteeni työntekijää. He näkivät, he tiesivät, he olivat aikuisia ja siltikään kiusaamiselle ei tehty käytännössä mitään. Itse olisin halunnut yhteiset palaverit opettajan, kiusaajien ja vanhempien kanssa. Niitä en koskaan saanut. Olen vihainen ja katkera. En osaa tuota vihaa kohdistaa, vaan se leviää ympäriinsä. Pääsääntöisesti vihaan ihmisiä ja kouluja. Haluaisin hyvitystä tai aanteeksiannon. Eniten haluaisin eheän minän, joka ei häpeäisi itseään ja tekojaan eikä soimaisi itseään jokaisesta hassusta sanasta tai teosta. Pelkään, että olen ikuisesti tyhmä ja tahditon, vailla sosiaalisia taitoja ja elämäniloa. Pelkään jääväni yksin.

En osaa käsitellä kiusaustaustaani. En ole puhunut siitä sitten ala-asteen kenenkään kanssa. Jotkut läheiseni tietävät asiasta, mutta emme koskaan puhu siitä. En osaa puhua kiusaamisesta. Sen sijaan sorrun syyttämään itseäni ja tuntemaan häpeää. Tuntuu, kuin mikään hyvä ei olisi minua varten. Teen kaiken aina kummallisesti ja nolosti. Punastun pelkästään siitä, että myyjä kysyy, tarvitsenko apua. Olen tottunut tekemään kaiken aina itse ja ilman apua. En ole koskaan sellaista yhteistä tapaa oppinut. Nyt kun tarvitsisin apua, olen aivan häpeissäni.

Olen yrittänyt selvitä masennuksen kanssa vuosia ja selvinnytkin. Olen kuitenki peloissani. Joskus ala-asteen lopulla, ehkä viidennellä, olin aivan valmis tappamaan itseni. En kuitenkaan uskaltanut. Joskus yläasteella koin jonkinlaisen tuska-aallon ja halusin satuttaa itseäni salaa. Satutinkin. En muista, millainen olo minulla oli ala-asteella, mutta muistan oloni yläasteella ja se pelottaa minua. Nyt minulla on täysin samanlainen olo, sama tuska. Tuska pelottaa ja tieto siitä, miten olen tuskaani ennen hoitanut, pelottaa vielä enemmän.

Vaikka minua hävettää hirveästi koko ajan ja tunnen itseni toivottomaksi epäonnistujaksi, en ole yksin. Jatkuvassa epätietoisuudessa ja pelossa on pieniä tuikkuja näyttämässä tietä. Niihin takerrun ja niihin luotan. Tieto siitä, että on joku, jolle voi soittaa, on korvaamaton. Pelko saa tulla, sillä se menee ohitse. Joskus olen vielä terve, eikä minun tarvitse pelätä. Ehkä joskus en enää edes häpeä. Ja jos oikein toivon, uskon ja teen töitä, niin ehkä olen joskus kokonainen.

-Raaste

Päiväni on alkanut raskaasti. Pitkäaikainen harrastus sai minut kyynelten partaalle. Tuntuu, että mikään ei onnistu. Sielu huuta ja itkee, enkö saisi saada edes yhtä positiivista kokemusta, edes yhtä normaalia päivää.

Masennus muuttaa niin paljon. Asiat, joista ennen sai nautintoa ja voimaa, ovat kääntyneet vastaan. Entiset rakkaat harrastukset muuttuvat vaikeiksi. Taito katoaa. Henkinen solmu saa kropankin solmuun. Lihakset eivät tottele. Masennus tuntuu isolta jauhosäkiltä harteilla, se saa hartiat lysyyn ja vetää pään kohti maata. Varmaan kaikki näkee. Tuossa se masentunut menee. Se yhteiskunnan taakka, joka ei käy edes töissä.

Syntyy lukkoja.  Normaalit asiat, kuten kaupassakäynti tai julkisilla liikkuminen muuttuu haastavaksi tehtäväksi, josta pitää selvitä jotenkin ilman ahdistuskohtausta tai edes hengissä. Olen ehdollistunut kaikelle stressiä tuottavalle. Ihmismieli ei suinkaan ole tyhmä, vaikka se olisikin sairas. Omani on oppinut, että tuskaa tuottavia tehtäviä pitää vältellä, jotta elämä olisi edes jokseenkin siedettävää. Tämä on tietenkin karhunpalvelus itselleen. Mitä enemmän itseään rajaa normaalin elämän tehtävien ulkopuolelle, sitä vaikeampi niitä on vastaisuudessa suorittaa. Pian sitä huomaa olevansa toimintakyvytön ja entistä ahdistuneempi ja syyllisempi. Kaikki on vaikeata. Liian vaikeata. Hengittäminen on muodostunut kokopäivätyöksi, jota ei voi lopettaa tai edes keskeyttää, vaikka kuinka väsyttäisi ja ahdistaisi vetää keuhkot täyteen ilmaa.

Yritän keksiä sellaista tekemistä, mikä ei ahdistaisi niin suunnattomasti, mutta saisi silti aktiivisesti toimimaan. Vanhoista rakkaista harrastuksista musiikki, kirjoittaminen ja piirtäminen vielä onnistuvat. Ne eivät ahdista, päin vastoin lievittävät oloa ja rentouttavat. Kirjoittaminen on joskus vaikeata. Toisinaan hakkaan näppäimistöä suuren kiukun vallassa, toisinaan taas kyyneleitä nieleskellen. On sitä niitäkin hetkiä, jolloin kirjoittaminen nostaa itsessään hymynkareen huulille ja avaa lämmön hanat. Kaiken kaikkiaan kirjoittaminen on hyvin terapeuttista. Vaikka olisin kirjoittanut nyyhkien, on sen jälkeen paljon rauhallisempi olo. Sainpas sanottua. Pystyin avautumaan. Myrkyt jäävät hetkeksi paperille tai netin loputtomaan bittivirtaan. Hetken olen puhdas.

Iloa tuottavien asioiden lista tuntuu todella lyhykäiseltä. Näinkö vähälle hyvälle minä elän? Näinkö vähän pystyn tekemään? Yritän ajatella positiivisesti. Keksiä uusia harrastuksia, joita pystyisin toteuttamaan ja saaman jopa jonkinlaisia onnistumisen tuntemuksia. Niitä kuitenkin tarvitsen. Tekemistä ja positiivisia kokemuksia. Kaikki ihmiset tarvitsevat niitä. Ilman elämä on vaikeaa ja masentavaa, liian vaikeaa.

Inhoan sitä. Masennus ja piilotettu tuska lamaavat. Vievät energiaa vähä vähältä ja tekevät salakavalasti uhrinsa toimintakyvyttömäksi. Muisti, työkyky, sosiaaliset taidot, perusjaksaminen ja itsestään huolehtiminen katoavat vähä vähältä. Musta maailma valtaa alaa, naureskelee minulle selkäni takana. Tunnen itseni pieneksi ja satutetuksi, lamaavan epätoivoiseksi. En osaa. Olen kuin epämuodostunut pahan lapsi aikuisen ruumiissa, joka osaa juuri ja juuri kävellä, mutta ei muuta. Kaikki odottavat minulta jotain, olenhan aikuinen. Itsekin vaadin itseltäni paljon. En kuitenkaan pysty, en osaa enää. Lapsi sisälläni itkee ja hakee katseellaan apua. Jos joku näkisi. Näkisi, ettei tämä lapsi voi hyvin. Että minuun sattuu, enkä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.

Muistan hetken varhaislapsuudestani. Olin tarhaikäinen ja äidin kanssa ostoskeskuksessa. Eksyin valtavassa ihmismassassa äidistäni ja hätäännyin. Olin liukuportaissa ja ne lähenivät loppuaan. Piti ottaa sellainen iso aikuisen askel, jotta pääsisi sille ylemmälle tasolle, ettei liusuisi portaiden mukana sinne, minne ne katoavat. Tuijotin lähestyvää tasannetta ja itkin. Joku vieras takanani kaappasi minut syliinsä ja nosti tasanteelle. Samassa näin äidinkin. Hän oli ollut koko ajan ihan lähellä. Muistan sen helpotuksen. Muistan myös sen toivottoman pelon ja yksinäisyyden.

Nyt minulla on samanlainen olo kuin silloin liukuportaissa. Olen hädissäni, eksynyt ja vailla sellaisia taitoja, joilla noustaan seuraavalle tasanteelle. Olen jatkuvassa paniikissa ja ahdistuksessa. Pelkään, että nämä portaat nielaisevat minut. Ei takanani ole ketään kilttiä aikuista, joka nostaisi. Minun pitäisi itse ottaa se askel, mutten osaa. Minua pelottaa. Portaat liikkuvat allani kohti loppua. Mitä jos häviän sinne, minne portaatkin? Mitä jos? Taas itkettää.

-Raaste

Ei ole mitään sanottavaa. Päivät kuluvat ja tunnen syyllisyyttä kulutetusta ajasta. Miten se kuluukin niin nopeasti? Koko ajan odotan, että aika kuluisi, että jotain tapahtuisi. Aina viikon loppupuolella huomaan, että taas on mennyt viikko, enkä ole tehnyt mitään eikä mitään ole tapahtunut. Tunnen, että seison keskellä mustan maailman loputonta suota. En uppoa, mutta en nousekaa. Lietettä on kainaloihin asti. Ahdistaa.

Vatsaan on sattunut koko päivän. Pistävä kipu vetää kaksinkerroin. Se huutaa sisäänsä täytettä. Syön aivan järkyttäviä määriä. Siinä missä ennen yksi pastalautanen oli jo suuri ateria, vedän nyt kaksi lautasellista. Jälkiruuaksi ei riitä yksi kulhollinen kiisseliä vaan puoli litraa. Illalla haluan jotain hyvää ja syön pellillisen keksejä. Ärsyttää. Olen miettinyt viimeaikoina paljon syömistä ja omaa kroppaani. Nykyisin rakastan vartaloani, mutta en haluaisi sen paisuvan enää.

Suhteeni ruokaan on aina ollut kaksijakoinen. Olen lohtusyöjä. Peitän tyhjyyttä ruualla. Syön itseni ähkyyn, jos olen surullinen tai ahdistunut. Kun vatsa on ääriään myöten täynnä ja tuntuu, että ruokaa on kurkkuun asti, on ihana vain pötkähtää sohvalle viltin alle, unohtua. Yltiöpäinen lihominen on aina ahdistunut. Pitkään pidin itseäni toivottoman läskinä ja oksettavana, vaikka en sitä todellisuudessa ollut. Lopetin syömisen. On hämmästyttävää, mihin ihminen pystyy. Näännytin itseäni ja parissa kuukaudessa laihduin alipainoiseksi. Muistan, millaista tyydytystä sain, kun eräs kaverini kateellisena katsoi pitkiä laihoja reisiäni. Sittemmin lihosin takaisin normaaliin lohtusyömisellä, mutta enää kroppa ei aiheuta ahdistuksia tai kuvotusta. Tiedän, mikä on minun normaalipainoni. En kiloista, vaan vaatteista ja sopusuhtaisuudesta. Mielestäni minulla on hyvä minäkuva, mitä siihen tulee. Pelkään vain, että masennuslääkkeiden laukaiseman yltiöpäisen syömisen vastareaktiona voi tulla syömättömyys. Että se vaara on aina olemassa. En halua sitäkään.

En ole taas saanut siivottua viikkoon. Kissan vessalaatikosta olen heitellyt kakkakikkareet päivittäin pönttöön, vaikka ei niin varmaan saisi tehdä. Tuntuu, että hukun pölyyn, roskiin ja saastaan. Ällöttää. Aamuisin haamuilen vessaan silmät kiinni kopelotuntumalla rojuja väistellen. Päivän valvon tuijottaen tiiviisti joko television ruutua tai koneen näyttöä. Ympärille ei uskalla katsoa. Huomenna siivoan, ajattelen, enkä kuitenkaan siivoa. Ehkäpä nyt intoutuisin ja heiluttelisin aktiivisesti imurinvartta ympäriinsä. Pääsisi ainakin pölystä.

Kuuntelen nykyisin ihan ihmeellistä musiikkia. Saatan kuunnella monta tuntia sekalaisia ranskalaisia ja espanjalaisia artisteja, vaikka ne kuulostaisivat kuinka epämääräisiltä. Iltaisin vaihdan hetkeksi tranceen. Rakastan tanssimista. Joskus kävin yhtenään klubeilla vain tanssimassa. Yhdellä vakkariklubilla vanhempi baarimikko tarjosi aina alkuillasta ilmaisen drinkin ja yhden shotin. Loppuillan tahkosin veden voimalla. Tanssi on ihan oma maailmansa. Siihen uppoutuu ja häviää helposti useammaksi tunniksi. Pidättää vessahätäänsä ja janoaan loputtomiin, ja viimein hikeä tihkuen ja puuskuttaen luovuttaa onnellisena. Leijailee pilkun jälkeen viimeiseen yödösään ja nukkumaan. Leijuntaa kesti aina pari päivää. Se oli kuin huume, mitä janosin enemmän kuin elämää. Tärykalvoja paukuttava musiikki sykkivänä suoraan suoniini. Välkkyvät valot alitajuntaani. Loputon liike. Rakastin sitä. Nykyisin en enää käy missään. Tuntuu, ettei ole varaa sisäänpääsymaksuun tai muuten oikeutta. Miten voisin jaksaa tanssia, jos en jaksa edes lukea koulukirjoja? Laiska paska. Ensin työ, sitten huvi, vaikka työtä en pystykään tekemään.

Hullulla on halvat huvit. Kerran päivässä katson Youtubesta Faithlessin ehdottomasti hauskimman musiikkivideon Why Go:n, laulan mukana ja hymyilen, hytkyn tuolillani. Haluaisin olla se nainen siitä videolta. Hauska ja onnellinen.

-Raaste

Raastaa. Istuin tänään metrossa ja puhuin äidin kanssa puhelimessa. Viereeni tuli istumaan vammainen mies. Minua vanhempi, lyhyt ja muutenkin pienikokoinen. Sellainen, joka kävelee hirveän vaikeasti, örähtelee ja tekee pakkoliikkeitä. Pikkuhiljaa se hivuttautui lähemmäksi ynisten. Salakavalasti se sai minut litistymään seinää vasten. Kylki käsivarttani vasten ja reisi painaen omaani. Puristin puhelinta lujasti. En halunnut lopettaa puhelua. Pakottauduin kysymään äidiltä kaikkea. Ihan mitä tahansa. Kunhan kuulisin äänen. Mieleni teki runtata mies maahan, astua naamalle ja survoa toisella jajalla sisuskalut murskaksi. Mutta se oli vammainen. Ei se ehkä ymmärtänyt. Halusin nousta. Tuijotin vastapäistä tyhjää penkkiä. Se oli metrin päässä. Metrin. Ihan lähellä. Minun ei olisi tarvinnut kuin nousta, kääntyä paikoillani ja istua. Mutta en pystynyt. Penkki oli saavuttamattoman kaukana. Jalkani muurautuneet lattiaan. Suljin silmäni ja puhuin säästä. Toivoin, ettei puhelu loppuisi ikinä. Vammainen, toistin mielessäni. Se on vain vammainen.

Olen yli viikon rypenyt pimeässä. Uutta vuotta edeltävänä maanantaina olimme kavereiden kanssa kuuntelemassa keikkaa. Joimme itsemme järkyttävään humalaan ja päihtymykseen. Jatkoimme keikkapaikasta pikkutunneilla juoppokuppilaan, joka oli täynnä keski-ikäisiä sammumispisteessä olevia satunnaisjuoppoja. Kaikki oli sekavaa. Porukka örvelsi, napsi kännikuvia ja möykkäsi. Kaljatuoppi kädessä tunsin, kuinka oma päihtymykseni laski. Baarin ääriviivat terävöittyivät ja ihmisten naamat selkenivät. Minua kuvotti. Porukkaamme oli liittynyt vanhempia miehiä. Kaikki istuivat hyvässä hengessä pitkän pöydän ympärillä. Itse istuin ahtaasti pitkän penkin päässä. “Tiivistäkää, tiivistäkää! Vielä mahtuu yksi!” Viereeni istui humalainen keski-ikää hipova känninen rumilus. Melkein syliini. Taas tunsin litistyväni. Miehen kylki ja jalka tiiviisti omiani vasten. Ei tilaa siirtyä tai päästä yhtään mihinkään. Takana seinä, edessä suuri pöytä, oikealla sivulla ystäviä ystävän perään ja vasemmalla vieras mies kaljansa kanssa. Ansa. Paniikki hiipi. Valomerkki. Mies kaataa kaljansa pitkin pöytää ja lösähtää sammumaisillaan retkottamaan oman mahansa varaan, käsi polvellani. Mietin vain käsiä ja litistymistä. Korisevaa hengitystä ja miehen hajua. Umpikujaa. Karjaisen suhauttaen hampaideni välistä, että et vittu koske muhun. Ensimmäistä kertaa eläessäni sanon sen ääneen. Et vittu koske. Tungen itseni miehen sylin kautta pois ansastani vetäen melkein miehen kumoon. Marssin raivon vallassa ulos. Haluaisin tappaa kaikki. Vetää viikatteella kumoon jokaisen öisen kulkijan, joka tielleni eksyy. Ette vittu koske muhun. Koskaan ikinä enää. Täristen kaivan laukusta röökiä ja sytkäriä. Ette vittu ikinä.

Aina se tapahtuu uudelleen. Ihan missä tahansa ja milloin tahansa. Ruuhkabussista kaupan jonoon. Joku liian lähellä. Hengitys ja kosketus. Humpsahdan todellisuuden läpi siihen iltapäivään. Pienen kammarin pieneen sänkyyn. Seinään toisella puolellani ja korisevaan haisevaan mieheen toisella. Litistymiseen. Pakokauhuun. Halvaantumiseen. Kattoparruihin. Kuvotukseen. Itkevään raivoon. Haluun tappaa ja satuttaa. En enää jaksa jaksaa. Haluan kuolla.

Ei.

Haluan pyyhkiä elämästäni jokaisen sekunnin pois, aina ensimmäistä rääkäisyä, sydämenlyöntiä ja hedelmöitystä myöten. Haluan korjata sen kumin, joka joskus meni rikki, niin ettei minua olisi koskaan syntynytkään. Niin ettei koskaan olisi tapahtunut sitä pahaa ja hyvää mitä tapahtui. Niin, ettei olisi mitään tai ketään, joka jäisi kaipaamaan tai vaillinaiseksi, jos nyt tällaisena 22-vuotiaana ihmisen irvikuvana menisin kuolemaa. Niin ettei olisi koskaan ollutkaan yhtään mitään. Ikinä.

Kurkkuuni on noussut piikkiomena. Nielen sen alas. Tänään en ole jaksanut mitään. Koti on sotkuinen. Pitää siivota. Elämä on pitkään ollut tehtäviä. “Lusikka kauniiseen käteen, kylässä ei saa jättää ruokaa syömättä.” Vaikka se ruoka olisi sitkoista rustopaloista tehtyä inhan hajuista lihakeittoa, joka narskuu hampaissa menemättä rikki ja saa kurkun yökkimään. Tehtäviä. Pitää siivota, koska pitää siivota. Sitä terveet ihmiset tekevät. Siivoavat, koska pitää siivota. Minä siis siivoan. Teen jotain, jota ei tarvitse ajatella, jotta ei tarvitsisi ajatella sitä, mikä narskuu ja yököttää.

-Raaste