27. Tammikuu, 2009 @ 20:41 kirjoitti raaste
“You can’t change the way she feels
But you could put your arms around her”
Massive Attack - Protection
Olen hävennyt koko ikäni itseäni. Uskon, että se liittyy vahvasti kiusaustaustaani. Minua kiusattiin koko ala-asteen ajan sekä vähän myös tarhassa ja yläasteella. Koskaan en ole ollut suosittu tai edes sitä keskitasoa. Minussa on aina ollut jotain vikaa.
Tarha-aikoja en kauheasti muista. Muistan vain, että olin kova poikatyttö ja parhaat kaverini olivat poikia. Tarhan loppupuolella se muuttui. Pienet lapset kasvoivat ja oppivat, että on olemassa tyttöbakteereita. Paras kaverini muutti maalle ja jäin aikalailla yksin. Muut kaveripojat “miehistyivät” ja alkoivat syrjiä minua, koska olin tyttö. Tuohon aikaan liittyy pari kipeää muistoa, joita en ole koskaan kertonut kenellekään. Joskus mietin, olivatko ne vain lapsuusajan unia mörköpainajaisten ohessa.
Kotielämästä en tuolta ajalta muista juuri mitään. Muistan isän lyhyen pinnan. Jos tein tahattoman mokan, nosti hän siitä suuren huutoshown. Tunteita ei myöskään saanut isälle näyttää. Hän hermostui itkustani. Pelkäsin hysteerisesti koivuniemenherraa ja vyötä, vaikka en muista kuin yhden kerran, jolloin isä löi minua paljaille pakaroille tehtyäni jotain. Pelkäsin myös kuolemaa ja sängyn ala asuvia mörköjä. Äidillä oli aina tapana peitellä minut nukkumaan. Hän lauloi ja luki satuja. Ne hetket olivat hyvin rakkaita. Tuo tapa säilyi osittain niin kauan kun asuin kotona. Aikuisemmalla iällä äiti tuli usein iltasella istumaan huoneeseeni jutustelemaan. Minun on ikävä sitä.
Ala-aste alkoi. Muistan ensimmäisen päivän kihelmöivän jännityksen. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että minä kuuluin niihin kiusattaviin. Olin ruma, läski, moppitukka, transu, tyhmä, likainen, pitkä ja mulkosilmäinen idiootti. Minulla oli kaksi tyttökaveria, joiden kanssa leikimme barbie-leikkejä vielä silloinkin, kun kukaan ei enää leikkinyt mitään, koska kaikki olivat niin aikuisia. Tästä ei saanut tietenkään kertoa kellekään. Yhteiset välimme tulehtuivat jossain vaiheessa pahoin. Aina yhtä kaveria hyljittiin ja mollattiin salaa selän takana. Muistan, kuinka kaverini lopettivat minun kanssani kouluun kävelemiset joskus viidennellä. He halusivat olla enemmän suosittuja. Sain kuitenkin vielä leikkiä heidän kanssaan barbie-leikkejä, kunhan pysyin niistä hiljaa. Olivathan moiset leikit tosi noloja, surastaan hävettävän noloja.
Kolmannella luokalla oppimiseni alkoi kärsiä ja ensimmäisen vieraan kielen opiskelu oli minulle hyvin vaikeaa. Meillä oli tuolloin hyvin vanhoillinen englanninopettaja, joka tylytti oppilaita aika suoralla kädellä. Muistan ensimmäisistä tunneista, kun minun piti ääneen sanoa lause, jonka sisällä oli “ok”. Lausuin ok:n suomalaisittain ookoo. Luokka repesi. Opettaja virnisti pyöreiden silmälasiensa takaa ja sanoi ivalliseen sävyyn, että nyt ei olla äidinkielentunnilla, älä pelleile siellä ja antoi laiskanläksyä. Häpesin silmät päästäni. Myöhemmin en uskaltanut enää sanoa mitään ääneen. Oli tullut muillakin tunneilla selväksi, että virheistä sakotetaan ja niille nauretaan. Olin siis hiljaa.
Joskus samoihin aikoihin minut pistettiin lukitestiin. Lukihäiriötä ei ollut, vaikka muuten vissiin minua katsottiin kieroon. Palkaksi sain muutaman kuraattorikäynnin, kun sitä kiusaamistakin kerran oli. En muista noista käynneistä mitään. Jotain kaunoa siellä kai väänsin. Sen kyllä muistan, kuinka minut sittemmin ristittiin myös vähä-älyiseksi vajakiksi, kun kerran kuraattorilla kävin.
Yläasteelle mentäessä muutimme. Muistan myös yläasteen ekan päivän. Istuin salissa kuuntelemassa rehtorin puhetta muiden seiskaluokkalaisten kanssa. Edessä olevat tytöt mulkaisivat minua ja nauroivat sitten keskenään. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Pettymys. Olin kuitenki jo turtunut. Ala-asteen kiusaamista oli yritetty lopettaa ja koko koulun henkilökunta aina rehtoria myöten oli tietoinen asiasta. Kun aikuisten ainoa keino kiusaamiseen olisi ollut minun siirtäminen toiselle luokalle, olin jo lapsen mielessäni varma, ettei kiusaamiselle voi mitään. En välittänyt. Siinähän haukkuvat, tönivät ja lyövät. Vähät minä niistä. Kuitenkin jokainen sana, vilkaisu ja hipaisu on syöpynyt alitajuntaani. Nyt ne nousevat sieltä.
Ensimmäiseen hyvään ystävääni tutustuin yläasteella. Hän oli myös kiusattu ulkonäkönsä takia. Meistä tuli hyvin läheisiä ja liikuimme aina koulussa ollessamme yhdessä. Minua ei enää haukuttu samaan tapaan kuin ala-asteella, mutta ei minusta välitettykään. Olin ilmaa ja hyvin tyytyväinen läpinäkyvään osaani. Ystäväni sen sijaan sai osakseen haukuntaa. Hänen kiusaamisestaan minä suutuin aina tulisesti. Monasti haukuin kiusaajan sellaisilla sanoilla, joita en tähän viitsi edes kirjoittaa. Muistan, kuinka kahdeksannella luokalla haukuin erään pojan tuliseen tyyliini, kun tämä oli heittänyt ystävälleni jotain läskiläppää. Naama punaisena hän sopersi, ettei tarkoittanut minua. Katsoin tyyppiä ylimielisesti, sihautin viimeiset solvaukset ja tartuin ystävääni käsipuolesta. Vieläkin muistan tuon hetken, enkä edelleenkään ole varma olenko tapahtuneesta enemmänkin vihainen, ylpeä vai häpeissäni.
Yläasteella kuitenkin ylpistyin hieman. Olin se näkymätön tyttö, hiljainen hikke ja luokkansa toisiksi parhain (ystäväni oli se kaikista parhain) , mutta samalla asetuin henkisesti muiden luokkalaisten yläpuolelle. En nähnyt mitään hienoa heidän elämäntyylissään. Tyttöjen valkoiset ja vaaleanpunaiset pissishousut saivat minut voimaan pahoin, paksut pakkelit ja väärin värjätyt hiukset naurattivat minua ja heidän naurettavat kännileuhkimisensa vaikuttivat silmissäni säälittäviltä. Pojat taas olivat vätyksiä, löysiä ja selkärangattomia sekä toivottoman lapsellisia.
Samoihin aikoihin olin tutustunut itseäni kymmenen vuotta vanhempaan mieheen. Suhteemme oli täysin platoninen ja tasa-arvoinen. Hän sai itsetuntoni kohoamaan sekä usutti minua musiikin ja kirjallisuuden pariin, mistä olen edelleenkin hyvin kiitollinen. Hän oli kuin veli minulle. Kuunnellessamme Massive Attackin Protection-kappaletta, ajattelin meitä. Niin ajattelen vieläkin. Häntä ja muita minulle tärkeitä ihmisiä. Kappale toimii minulla rauhoittavana, johon ei toleranssi nouse. Sen sanat iskevät joka kerta ja uskon niiden olevan totta jokaisen sydänystävän ja sielunveljen kohdalla.
Olen jokseenkin varma, että paljon kiusatut ihmiset helposti omaksuvat roolin itselleen. Niin tapahtui ainakin minulle. Vielä nykyisinkin minun on hyvin vaikea tutustua uusiin ihmisiin, saatika luottaa. Tulkitsen hyvin helposti sanat ja ilmeet pahemmin, kuin mitä niitä olisi tarkoitettu. Olen hiljainen ja häpeilevä enkä usko, että minusta saa hyvää ensivaikutelmaa. Suuremmissa sosiaalisissa ympyröissä kuten koulussa en edes yritä tutustua mahdollisimman moneen uuteen ihmiseen. Juhlissa tai muissa tapahtumissa en tuo itseäni esille, ennemminkin käperryn itseeni niin, etten puhu edes tutuille. Lisäksi jännitän vieraita sosiaalisia tilanteita. Pelkään, että mokaan, teen jotain hassua tai sekoan sanoissani.
Joskus mietin, voittivatko kiusaajani, saivatko he sen, mitä halusivat. En epäile, etteikö heillä olisi ollut vaikeaa. En jaksa heitä sen enempää syyttää, vaikkakaan en koskaan tule kenenkään kanssa kaveeraamaan, saatika arvosta yhtäkään heistä. En myöskään arvosta ketään ala-asteeni työntekijää. He näkivät, he tiesivät, he olivat aikuisia ja siltikään kiusaamiselle ei tehty käytännössä mitään. Itse olisin halunnut yhteiset palaverit opettajan, kiusaajien ja vanhempien kanssa. Niitä en koskaan saanut. Olen vihainen ja katkera. En osaa tuota vihaa kohdistaa, vaan se leviää ympäriinsä. Pääsääntöisesti vihaan ihmisiä ja kouluja. Haluaisin hyvitystä tai aanteeksiannon. Eniten haluaisin eheän minän, joka ei häpeäisi itseään ja tekojaan eikä soimaisi itseään jokaisesta hassusta sanasta tai teosta. Pelkään, että olen ikuisesti tyhmä ja tahditon, vailla sosiaalisia taitoja ja elämäniloa. Pelkään jääväni yksin.
En osaa käsitellä kiusaustaustaani. En ole puhunut siitä sitten ala-asteen kenenkään kanssa. Jotkut läheiseni tietävät asiasta, mutta emme koskaan puhu siitä. En osaa puhua kiusaamisesta. Sen sijaan sorrun syyttämään itseäni ja tuntemaan häpeää. Tuntuu, kuin mikään hyvä ei olisi minua varten. Teen kaiken aina kummallisesti ja nolosti. Punastun pelkästään siitä, että myyjä kysyy, tarvitsenko apua. Olen tottunut tekemään kaiken aina itse ja ilman apua. En ole koskaan sellaista yhteistä tapaa oppinut. Nyt kun tarvitsisin apua, olen aivan häpeissäni.
Olen yrittänyt selvitä masennuksen kanssa vuosia ja selvinnytkin. Olen kuitenki peloissani. Joskus ala-asteen lopulla, ehkä viidennellä, olin aivan valmis tappamaan itseni. En kuitenkaan uskaltanut. Joskus yläasteella koin jonkinlaisen tuska-aallon ja halusin satuttaa itseäni salaa. Satutinkin. En muista, millainen olo minulla oli ala-asteella, mutta muistan oloni yläasteella ja se pelottaa minua. Nyt minulla on täysin samanlainen olo, sama tuska. Tuska pelottaa ja tieto siitä, miten olen tuskaani ennen hoitanut, pelottaa vielä enemmän.
Vaikka minua hävettää hirveästi koko ajan ja tunnen itseni toivottomaksi epäonnistujaksi, en ole yksin. Jatkuvassa epätietoisuudessa ja pelossa on pieniä tuikkuja näyttämässä tietä. Niihin takerrun ja niihin luotan. Tieto siitä, että on joku, jolle voi soittaa, on korvaamaton. Pelko saa tulla, sillä se menee ohitse. Joskus olen vielä terve, eikä minun tarvitse pelätä. Ehkä joskus en enää edes häpeä. Ja jos oikein toivon, uskon ja teen töitä, niin ehkä olen joskus kokonainen.
-Raaste