“You don’t know what your power has done to me
I want to know if I’ll heal inside
I can’t go on with a holocaust about to happen
Seeing you laughing another time
You’ll never know why your face has haunted me
My very soul has to bleed this time
Another hole in the wall of my inner defenses
Leaving me breathless”
Disturbed - Stricken

Ajatukset vyöryvät kofeiinihumalan valloittamina yli ja ympäri. Saatan olla ilahduksissani päivän keskusteluista ja samassa upota ahdistuksen lonkeroiden saattelemana pinnan alle. En kuitenkaan kokonaan. Väkipakolla keskityn johonkin positiiviseen. Plärään Facebookia, laulan raikuvalla äänellä hempeää Frusciantea, lasken tupakoita ja riekun puhelimessa. Silti ahdistus on koko ajan läsnä.

Äitipuoleni kutsui minut isäni syntymäpäiville. Oikein isot juhlat pitävät pyöreiden kunniaksi. Tilat varattu ja kaikki. Ei yhtään isäni tapaista. Äitipuoleni on sosiaalinen perhonen. Hyvin puhelias ja mukava ihminen. Hän jaksaa touhuta, järjestää juhlija, sisustaa ja pitää huolta aikuisista lapsistaan, myös minusta. Aina kun isäni soittaa minulle, on taustalla äitipuoli. Hän pistää isän soittamaan ja soittaa usein itsekin. Kutsuu minua kylään, maksaa junamatkat ja antaa aina myös shoppailurahaa. Jotain niin outoa. En osaa suhtautua moiseen yltäkylläisyyteen. Ei isäni ole koskaan antanut minulle mitään, ei edes syntymäpäivinä. Miksi tämä nainen antaa, vaikka en edes pyydä?

Syntymäpäivät ahdistavat. Pitääkö minun mennä? Lupasin jo tulevani. Tietenkin. Olenhan hänen ainoa lapsi. Pitäähän minun tulla.  En edes ehtinyt ajatella asiaa puhelimessa. Olin säästä vihaisena tarpomassa kotiin kaikkine nyssäköineni. Tietenkin tulen. Nyt olen pari päivää nieleskellyt palaa kurkussani. Ahdistaa. Mietin juhlia. Mitä siellä? Kaikki sukulaiset ja isän tuttavat. Kaikki ne kysymykset, vailla järjellistä vastausta. “Miten koulussa menee? Minne menet kesätöihin?” Olen hullu, hullu, hulluhan mä oon! Missään en ole, enkä mene minnekään. Luuseri. LUUSERI! Ihan niin kuin arvasitte. Tekisi mieli huutaa. Vittuako se kellekään kuuluu, kun ei oikeasti edes kiinnosta.

Mutta en huuda. En osaa. En tiedä, mitä tekisin juhlissa. Ne ovat muutenkin niin vaikeita tilanteita. Väkinäistä hymyä ja typerää smalltalkia. En jaksa sellaisia. Ja sitten yömyöhällä menisin isän ja äitipuolen luokse. Muka niin onnellisen lämpöisinä siinä sitten naukattaisi jotkut äkläkät mansikkaliköörihöpsyt. Hyi oksetus! Pitkä hiljainen yö vieraskamarissa kattolautoja tuijottaen ja ehkä jo seuraavana päivänä junalla kotiin. Ja ne matkatkin! Miten pystyn istumaan kolme tuntia suuntaan jossain junassa? Se junan haju ja matkaavat ihmiset. Täysillä pauhaava mp3-soitin toistolla koko matkan. Hikikarpalot otsalla ja oksennus kurkussa.

Isä ei tiedä masennuksesta. En haluaisi hänellekään kertoa. Miksi kertoisin? En näe sillekään mitään syytä. En näe koko ihmiselle mitään syytä. En enää. Olen luovuttanut. Niin kauan halusin ja yritin olla isälle tytär, jota isä rakastaa. En saanut sitä rakkautta koskaan lapsena. Nyt se tuntuu valheelliselta ja väärältä. En enää itse halua sitä. En tarvitse. Silti se ihminen roikkuu tuolla jossain puhelimen kantaman päässä ja muistuttaa olemassaolostaan juuri silloin, kun alan unohtamaan hänet. En tiedä, saanko tuntea omaa isääni kohtaan kylmää välinpitämättömyyttä, mutta sitä taidan tuntea kaikesta huolimatta. Jos edes sitäkään. Vain pakottavaa katkeruutta, inhoa ja sääliä. Haluaisin isot sakset, joilla voisiin leikata hänet pois itsestäni ja elämästäni. Haluaisin olla jonkun muun miehen vahinkolaukaus. Haluaisin niin kovin katkaista kaikki välit, unohtaa ja olla kuin en olisikaan, mutta se ei taida olla mahdollista. Haluaisin niin paljon jotain, jota en osaa edes itse arvata.

“Ja ulkona jossain oot sinä ja uus
kireä teennäinen valoisuus
Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa”
Maija Vilkkumaa - Se Ei Olekaan Niin

Mutta kuitenkaan en pysty mihinkään. Korkeintaan oksentamaan.

-Raaste

Joskus mietin, millainen äiti minusta tulee, jos joskus saan lapsia. Vanhemmuus on iso juttu. Kukaan ei ole täydellinen äiti tai isä, jokainen vanhempi tekee joskus virheitä. Jotkut tekevät pieniä, toiset suurempia. Joitain ihmisiä ei alunperinkään ole tarkoitettu vanhemmiksi. Kuitenkin kasvatus on tehtävä, jonka suurin osa vanhemmista ottaa niin vakavissaan kuin pystyy ja yrittää siihen maagiseen täydellisyyteen, jota ei ole edes olemassa. Virheitä sattuu ja lapset reagoivat erilailla. Jotkut kestävät enemmän, toiset taas eivät ollenkaan. Joillekin lapsuus nousee seinäksi vasta aikuisella iällä. Jotkut taas eivät koskaan käsittele lapsuuttaan ja toistavat virheet omien lastensa kanssa.

Isovanhempani olivat alkoholisteja. He riitelivät aina rajusti. Kun pieni poika kasvoi ja oppi juoksemaan, juoksi hän isän ja äidin väliin saaden itse turpaansa. Tuo poika oli isäni. Pari erosi isän mennessä kouluun. Pian isoisä meni uusiin naimisiin, otti pojan mukaansa. En tiedä mitä hyvää tapahtui, mutta hän lopetti juomisen. Liekö ollut mummopuoleni ansiota. Uusi pariskunta sai vielä kaksi lasta, isälleni sisko- ja velipuolen. Perheessä oli kova kuri, olihan perheen isä maalta suuresta perheestä. Saarnamiehen poika. Isäni asui kouluajat kotona, kesäksi hänet lähetettiin maalle mummollaan, ilman sisarpuolia.

En tiedä isäni suvusta paljoakaan. Tiedän, että isoisälläni oli monta veljeä ja yksi sisko, itse hän oli niitä nuorimmaisia. Yksi veljeksistä kuoli vauvaikäisenä. Yhdellä veljellä oli skitsofrenia, hän tappoi itsensä melko nuorena. Yksi veljistä oli isoisäänikin pahempi alkoholisti. Hän joi itsensä hengiltä sotien jälkeen. Isoisäni lisäksi tuosta lapsikatraasta olen nähnyt vain siskon ja yhden vanhemmista veljeksistä. Heidän elämänsä oli mennyt tavallisempaa polkua. He olivat päässeet perustamaan perheen, kuolivat molemmat vanhuuden sairauksiin.

Isoisäni elää yhä. Meillä ei ole koskaan ollut mitään yhteyttä. Äiti on kertonut, että kun olin hyvin pieni, kinusin aina vaarille kylään, puhuin paljon vaarista ja kaikesta, mitä voisin vaarin kanssa tehdä. Kun sitten pääsin kylää, vaari katsoi joko formulaa tai jalkapalloa ja minua pelotti niin paljon, etten edes syliin mennyt. Hän oli isomahainen ja istui aina omalla sohvatuolillaan kuin mikäkin Archie Bunker. Niin hän tekee vieläkin. Maha on vain kasvanut, tukka lähtenyt ja lyhyet sanat muuttuneet örähdyksiksi, joista vain vaimo saa selvää. Jotenkin se mies kuvottaa minua. Joskus mietin, onko sohvatuolista ruuvit suoraan äijän perseeseen.

Emme koskaan puhu isoisäni kanssa. Hän ei ole kiinnostunut minusta enkä minä hänestä. Hänellä on ne toiset lapsenlapset, minun serkkupuoleni. Kun vanhempani erosivat ja minä jäin äidilleni, eivät isän vanhemmat pitäneet koskaan minuun yhteyttä. Ei synttärikorttia, joululahjaa tai puhelinsoittoa. Täysi hiljaisuus. Unohdin isovanhempani. Kun kasvoin ja aikuistuin, he pyysivätkin minua tulemaan. Sain luvan tulla syömään heille. Miksi, kysyin äidiltäni. Miksi he halusivat vieraan nuoren naisen taloonsa. Miksi he luulivat, että minua kiinnostaisi kaikien niiden hiljaisten vuosien jälkeen nähdä rahtuakaan vaivaa heidän vuoksensa. Ei. Ei minua kiinnostanut. Minulla oli äiti ja äidin vanhemmat. He olivat aina olleet kiinnostuneita minusta. He rakastivat ja näyttivät rakkautensa. En halunnut uusia isovanhempia, joiden luona käydä syömässä ja istumassa jalat sievästi vierekkäin ja teeskennellä jotain yhteenkuuluvuutta. Olin katkera.

Podin pitkään häpeää siitä, etten mennyt. Koen osaksi vieläkin. Isän äitipuoli oli kutsunut minut. Pallo oli minulla, mutta en heittänyt sitä takaisin. Uskoin pitkään hiljaisessa mielessäni, että minun olisi varmasti pitänyt mennä. Olin huono lapsenlapsi. Samoin koen edelleenkin, mitä isään tulee. Nyt kun hän monen välinpitämättömän vuoden jälkeen kutsuu minua kotiinsa, en mene. Toisin kuin isoisän koti, ei isän koti edes ahdista. Se on jotenkin turvallinen. Siellä on jopa vierashuone, jonka oven saa lukkoon. Menisin sinne ihan mielelläni. Kuitenkin käyn siellä tosi harvoin. Milloin olen ollut töissä, milloin opiskelemassa, milloin ei ole saanut eläinvahtia. Hataria tekosyitä. Koen suurta syyllisyyttä. Olen huono lapsi.

Äidillä ja isällä oli yhteishuoltajuus minuun. Niin luki paperilla, mutta käytännössä äiti kasvatti minut yksin. Kun isä muutti maalle vanhalle sukutalolle, emme tietenkään tavanneet joka toisena viikonloppuna. Kesäisin menin sinne reiluksi viikoksi ja joskus joululomilla. Paikka oli ahdistava. Sieltä ei päässyt karkuun. Itse mökissä ei ollut yhtään ovea ulko-oven lisäksi. Vessa oli vanhassa pimeässä navetassa. Lähimmälle naapurille käveli kaksikymmentä minuuttia metsätietä. Saman verran ajoi autolla kylälle. Tunsin oloni siellä aina hyvin yksinäiseksi. Muistelin niitä kesiä ennen eroa, kuinka olin äidin kanssa leikkinyt pihamaalla, kerännyt marjoja pensaista ja ampunut kiväärillä pellolla nököttäviä peltipurkkeja. Yksinäni leikin hylsyillä ja mellastin hiekkalaatikolla. Sitten ei ollutkaan enää äitä mukana. Olin yksin sen miehen kanssa, joka kiroili suuttuessaan eikä muuten juuri puhunut. Epätoivoisesti se takertui aina vanhoihin juttuihin. Kertoi minulle aina uudestaan syntymästäni ja nauroi kaikille mokille, mitä olin pienenä tehnyt. Se oli hänen mielestään aina niin hauskaa. Minua vain nolotti.

Päivät kuluivat aina autolla ajellessa. Kävimme isän kavereilla istumassa ja katsomassa sitä iänikuista formulaa ja jalkapalloa. Luulin, että niin isät tekevät lastensa kanssa viettäessään laatuaikaa. Vievät ne kavereidensa luokse, kavereiden jotka isän tapaan olivat poikamiehiä ja lisäksi lapsettomia. Minä kilttinä tyttönä istuin aina hiljaa ja yritin kiinnostua vaikka lattialankkujen laskemisesta. Vanhempana aloin pulttailla isälle niistä reissuista. Parin pultin jälkeen isä kärräsi minut erään tuttavaperheensä luokse. Siellä vahdin ja huvitutin heidän kuopustaan. Se oli mukavaa.

Se, mitä tapahtui pienessä kammarissa, tapahtui vain kerran. En ole varma, mitä se tarkoitti. Pienenä en ymmärtänyt ollenkaan. Muistan vain ahdistuksen ja halvaavan pelon. Vuosiksi kielsin sen. Piilotin sen pois mielestäni kokonaan. Kun sitten noin vuosi sitten muistin taas, en voinut olla ajattelematta, että mitä jos tulkitsin sen väärin. Jos se oli vain leikkiä, jotain sellaista kiehnäysleikkiä. Mutta toisaalta, mitä sitten vaikka se olisi ollut leikkiä. Minä koin sen uhkaavaksi ja vääräksi. Koen sen vieläkin.

Kerroin joskus kännissä entiselle poikaystävälleni, tai paremminkin hän kysyi, oliko isäni käyttänyt minua hyväkseen. Kun siinä vain sopertelin jotain nyyhkytysten seasta, kysyi hän, raiskasiko isäni minut. Ei. Jokin kuohahti minussa. Olisin tappanut isäni, jos hän olisi niin tehnyt, sanoin. Pelästyin sanomisiani. Ne vain purskahtivat jostain ja taisin jopa tarkoittaa niin. Olen kuitenkin miettinyt. En voi olla ajattelematta, mitä jos suurentelen tapahtunutta. En tiedä, mitä mieltä siitä pitäisi olla. Kuitenkaan mitään sellaista ei tapahtunut. En tiedä. Ehkä olen vain liian sekaisin.

Olen ollut taas kipeä tämän viikon. Sisäinen ahdistus kasvaa. Ihan kuin olisin kuolemassa, haihtumassa pois. Päivä päivältä yhä enemmän. Väsyttää. Mikään ei tunnu miltään. Ahdistus kasvaa, mutta se on erilaista. Se on hiljaista pakokauhua. Hätää siitä, ettei löydä mitään. Etsin ja etsin ja löydän vain kipua. Ei ole mitään, mitä etsiä. En jaksa etsiä enää. Tunnen itseni peuraksi, jota on ammuttu jokaiseen jalkaan. Haluan eteenpäin, mutta mikään ei toimi. Vähitellen halu sammuu. En halua enää mihinkään. Jään tähän haihtumaan. Silmänraoista näen, kuinka aurinko nousee ja laskee. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Ei enää.

-Raaste