Kesä on vienyt minua mennessään ja blogi on jäänyt taka-alalle. Joskus ahdistuksessa on tehnyt mieli kirjoittaa ja purkaa pahaa oloa, mutta tunteet eivät muutu sanoiksi. En osaa kirjoittaa niitä. Toisinaan myös tuntuu siltä, kuin blogi kantaisi mukanaan pahoja mustia puolia. Lapsuus, isäsuhde ja masennuksen synkimmät ajat muistuttavat olemassaolostaan liikaa. Ajattelen niitä, enkä halua lukea vanhoja tekstejä ollenkaan, saatika kirjoittaa.

Nyt yritän jatkaa. En enää ryömi mudassa naamallani. En ajattele isän ja minun välillä tapahtuneita kauheuksia tai muutakaan pahaa. Terapia on auttanut jonkin verran. Enää en jää kiertämään toivottomia ajatuskehiä niin paljon, vaan pystyn jo hieman ajattelemaan pidemmälle. Masennus on osoittautunut moninaiseksi verkoksi, joka on peittänyt alleen lähes kaikki elämän osa-alueet. Pikkuhiljaa kerin verkkoa kokoon, selvitän sen syitä ja juonteita.

Tulevaisuus ei ole enää musta. Minulla on suunnitelmia. Sairausloman jälkeen menen töihin ja opettelen elämään normaalia arkea. Koulunpenkille en voi vielä palata. En ole tarpeeksi vahva. Nykyinen tutkinto jää myös kesken. En aijo jatkaa sitä. Ei se olekaan sellaista, mitä haluaisin, mistä olisin tarpeeksi kiinnostunut. Sen sijaan katse on suuntautunut aivan toisenlaisiin opiskelumahdollisuuksiin. Itseluottamus on kohonnut hieman ja uskallan taas haaveilla. Ehkä minusta sittenkin tulee vielä ihan oikea eläväinen ihminen.

Joskus on päiviä, jolloin herään pirteänä ja iloisena. Välillä sitä pysähtyy miettimään, onko tämä nyt sitä onnea, tämmöistäkö on, kun tuntee iloa. Ei niitä päiviä vieläkään ole paljon, mutta uskon niiden lisääntyvän ja olon muutenkin normalisoituvan. Pitkästä aikaa aurinko kuikkii risukasaan. Kaikki ei ole enää mustaa. Minulle tapahtuu hyvää.

-Raaste

“You don’t know what your power has done to me
I want to know if I’ll heal inside
I can’t go on with a holocaust about to happen
Seeing you laughing another time
You’ll never know why your face has haunted me
My very soul has to bleed this time
Another hole in the wall of my inner defenses
Leaving me breathless”
Disturbed - Stricken

Ajatukset vyöryvät kofeiinihumalan valloittamina yli ja ympäri. Saatan olla ilahduksissani päivän keskusteluista ja samassa upota ahdistuksen lonkeroiden saattelemana pinnan alle. En kuitenkaan kokonaan. Väkipakolla keskityn johonkin positiiviseen. Plärään Facebookia, laulan raikuvalla äänellä hempeää Frusciantea, lasken tupakoita ja riekun puhelimessa. Silti ahdistus on koko ajan läsnä.

Äitipuoleni kutsui minut isäni syntymäpäiville. Oikein isot juhlat pitävät pyöreiden kunniaksi. Tilat varattu ja kaikki. Ei yhtään isäni tapaista. Äitipuoleni on sosiaalinen perhonen. Hyvin puhelias ja mukava ihminen. Hän jaksaa touhuta, järjestää juhlija, sisustaa ja pitää huolta aikuisista lapsistaan, myös minusta. Aina kun isäni soittaa minulle, on taustalla äitipuoli. Hän pistää isän soittamaan ja soittaa usein itsekin. Kutsuu minua kylään, maksaa junamatkat ja antaa aina myös shoppailurahaa. Jotain niin outoa. En osaa suhtautua moiseen yltäkylläisyyteen. Ei isäni ole koskaan antanut minulle mitään, ei edes syntymäpäivinä. Miksi tämä nainen antaa, vaikka en edes pyydä?

Syntymäpäivät ahdistavat. Pitääkö minun mennä? Lupasin jo tulevani. Tietenkin. Olenhan hänen ainoa lapsi. Pitäähän minun tulla.  En edes ehtinyt ajatella asiaa puhelimessa. Olin säästä vihaisena tarpomassa kotiin kaikkine nyssäköineni. Tietenkin tulen. Nyt olen pari päivää nieleskellyt palaa kurkussani. Ahdistaa. Mietin juhlia. Mitä siellä? Kaikki sukulaiset ja isän tuttavat. Kaikki ne kysymykset, vailla järjellistä vastausta. “Miten koulussa menee? Minne menet kesätöihin?” Olen hullu, hullu, hulluhan mä oon! Missään en ole, enkä mene minnekään. Luuseri. LUUSERI! Ihan niin kuin arvasitte. Tekisi mieli huutaa. Vittuako se kellekään kuuluu, kun ei oikeasti edes kiinnosta.

Mutta en huuda. En osaa. En tiedä, mitä tekisin juhlissa. Ne ovat muutenkin niin vaikeita tilanteita. Väkinäistä hymyä ja typerää smalltalkia. En jaksa sellaisia. Ja sitten yömyöhällä menisin isän ja äitipuolen luokse. Muka niin onnellisen lämpöisinä siinä sitten naukattaisi jotkut äkläkät mansikkaliköörihöpsyt. Hyi oksetus! Pitkä hiljainen yö vieraskamarissa kattolautoja tuijottaen ja ehkä jo seuraavana päivänä junalla kotiin. Ja ne matkatkin! Miten pystyn istumaan kolme tuntia suuntaan jossain junassa? Se junan haju ja matkaavat ihmiset. Täysillä pauhaava mp3-soitin toistolla koko matkan. Hikikarpalot otsalla ja oksennus kurkussa.

Isä ei tiedä masennuksesta. En haluaisi hänellekään kertoa. Miksi kertoisin? En näe sillekään mitään syytä. En näe koko ihmiselle mitään syytä. En enää. Olen luovuttanut. Niin kauan halusin ja yritin olla isälle tytär, jota isä rakastaa. En saanut sitä rakkautta koskaan lapsena. Nyt se tuntuu valheelliselta ja väärältä. En enää itse halua sitä. En tarvitse. Silti se ihminen roikkuu tuolla jossain puhelimen kantaman päässä ja muistuttaa olemassaolostaan juuri silloin, kun alan unohtamaan hänet. En tiedä, saanko tuntea omaa isääni kohtaan kylmää välinpitämättömyyttä, mutta sitä taidan tuntea kaikesta huolimatta. Jos edes sitäkään. Vain pakottavaa katkeruutta, inhoa ja sääliä. Haluaisin isot sakset, joilla voisiin leikata hänet pois itsestäni ja elämästäni. Haluaisin olla jonkun muun miehen vahinkolaukaus. Haluaisin niin kovin katkaista kaikki välit, unohtaa ja olla kuin en olisikaan, mutta se ei taida olla mahdollista. Haluaisin niin paljon jotain, jota en osaa edes itse arvata.

“Ja ulkona jossain oot sinä ja uus
kireä teennäinen valoisuus
Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa”
Maija Vilkkumaa - Se Ei Olekaan Niin

Mutta kuitenkaan en pysty mihinkään. Korkeintaan oksentamaan.

-Raaste

Koko päivän on huimannut. Päässä jyskyttää ja suuta kuivaa. Pariin kertaan olen miettinyt, olenko vahingossa ottanut tupla-annoksen Efexoria. Mutta ei se sitäkään ole. En ole taaskaan syönyt terveellisesti. Miten se voikaan olla niin vaikeaa. En ole myöskään käynyt kunnolla ruokakaupassa kahteen viikkoon. Ahdistaa liikaa. Pari kertaa olen nopeasti hakenut lähikaupasta sipuleita ja sipsiä. Niinä päivinä kun syön oikeaa ruokaa, oksennan illalla. Se on kuin rutiini. Oikein ajoitan oksentelut niin, että voin ottaa iltalääkkeen sen jälkeen paria tuntia ennen nukkumaan menoa.

Eilen oli tosiaan mukava päivä. Se päättyi kuitenkin valojen sammuttamisen jälkeen paniikkikohtaukseen ja itkuun. Koko tilanne suretti niin kovasti. Miksi tämän pitää olla tämmöistä. Vaikka elämä on hivenen parantunutkin yleisesti ottaen, saan samat tulokset masennustesteistä, lisää lääkkeitä ja sairauslomaa. Hoitohenkilöiden mielestä on hyvä, että olen nuori ihminen. Minulla on vielä pitkä elämä edessä, paljon koettavia ja ihania asioita tulossa. En kuitenkaan näe niitä. Istun samassa paskassa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja tuhlaan nuoruuteni tähän olemattomuuteen ja sakavuuteen. Jos yritän muistella jo elettyä nuoruuttani, en muista juuri mitään. Ihmisetkin ovat haalistuneita muistoja. Vaikka nousisinkin masennuksesta, en koskaan saa nuoruutta. Olen vanhana syntynyt, nuorena väsynyt.

Ja häpeä. Poistuuko se koskaan täysin? Löydän aina uusia asioita, joita hävetä. Lääkäri kysyi “viiltelystä”, kun siitä olin sairaanhoitajalle kertonut. Näytin rannetta. “Näkyvät jäljet”, lääkäri sanoi ja kirjoitti ylös. Katsoin ikkunasta ulos ja yritin pysäyttää näkökentän heilumisen. Olisin halunnut puolustautua. Eiväthän nuo nyt mitään jälkiä olleet, eivät edes syviä. Joskus ehkä kylmässä erottuvat tummempina, mutta että näkyvät jäljet. Eijei. Ei minulla. Mitä se nyt kirjoittaa diagnoosiin? Itsetuhoisuutta? Viiltelyä? Ongelmia kohdata vaikeat tunteet? Miten noloa! Nieleskelin.

Olen tehnyt paranemisestani tehtävän. Taas yksi tehtävä, joka täytyy suorittaa. Otan asioista selvää ja opiskelen. Luon positiivista oloa vaikka väkipakolla, mutta aina illan tullen huomaankin olevani yhtä sairas kuin ennenkin. Hyvin sen peitän. Hyvin jaksan touhuta. Onhan tämä tehtävä, joka täytyy suorittaa, saada pois päiväjärjestyksestä. mutta mitä jos tehtävä ei olekaan kuin kokeeseen lukeminen? Olen pelkkää pintaa ja pintakin on naarmuilla.

-Raaste

Näinä iltoina se iskee. Kun väsyttää niin, että voisi painua musiikin keinuttamana uneen, mutta ei kehtaa vielä. Makoilee sohvalla torkkupeiton alla silmät kiinni ja antaa ajatuksen virrata vapaasti. Ikävä. Se hiipii kuin varkain ja asettaa varjonsa sohvan ylle. Tummentaa huoneen. Kaihoisa ikävä.

Vapaasti virtaavat ajatukset ovat muodostaneet kauniin muistojen joen, joka samalla lämmittää ja hyytää. Ensin se täyttää koko vartalon pehmoisilla muistoilla, lempeillä sanoilla, ihanilla asioilla, lämpöisillä käsillä. Juuri kun on uppoutunut siihen untuvaan, karu todellisuus kääntää sen kaukaiseksi. On edelleen sohvalla yksin, puristaa sohvatyynyä. Ikkunasta tulee kylmää ilmaa. Hän on niin kaukana. Ikävä niin lähellä. Syyllisyys vielä lähempänä. Saanko minä ikävöidä? Onko minulla oikeus?

Näinä iltoina haluaisi painautua Häneen, antaa ajatuksen virrata yhdessä, hengittää syvään samassa tahdissa. Mutta turvaudun vanhaan muuriini sulkeutuneisuuteen. En anna itselleni lupaa rakastaa, rakastua. Turvaudun välimatkaan ja moniin selityksiin, eihän koskaan ollut Meitä. Vaikka haluaisinkin vain mennä, painautua, rakastaa. Avautua hieman ja sulkeutua Häneen.

Suljen mieleni. Eristän tunteet. Halaan sohvatyynyä ja hengitän yksin.

Näistä tunteista ja ajatuksista johonkin aivan toiseen. Sain Bamiellalta jokin aika sitten palkinnon, iso kiitos siitä!

Palkinto lähtee etiäpäin Ritalle, Luuytimelle, Johannekselle ja Gatalle kiitoksena inspiroivista blogeista ja tuesta.

-Raaste

“My mind is a box and you put things in and you
Take things out and it’s empty
My mind is a box and you gut it then and you
Flatten it and you leave me blank”
Pretty Balanced - My Mind Is a Box

Yksinäisyys. Mistä se tulee? Onko se sitä, kun valvoessaan myöhään illalla huomaakin olevansa aivan yksin. Ainoa elävä olento jolle puhuu, on kissa, eikä ole nähnyt ketään ihmistä kahteen päivään istuessaan lukkojen takana kotona. Yksin kissan kanssa. Ehkä yksinäisyys on sitä, kun katsoo Facebookin tapahtumasivua, näkee ystävien tekemisiä, mutta ei kuitenkaan tiedä, mitä heille oikeasti kuuluu. Tai sitä kuinka miettii, mitä pitäisi tehdä toisin ollakseen sellainen sosiaalinen ihminen, josta pidetään.

Yksinäisyys iskee joskus metrossa. Istuu vieraiden ihmisten keskellä ja kuulee heidän hälinän. Koventaa soittimensa ääntä, että saisi olla enemmän yksin. Ettei tarvitsisi kuulla muiden puhetta. Tai kun on itse ystäviensä kanssa porukan keskellä. Nauraa tikahtuakseen vain tajutakseen kuinka sairas oma mieli on. Kuinka eristyksissä oikeastaan on niistä kaikista muista. Pahinta se on kahden kesken ystävän kanssa, jonka luulee olevan hyvin läheinen, mutta kesken keskustelun tajuaa, ettei tuo ystävä tiedä mitään minusta. Ettei ystävä ymmärräkään. Eikä itse osaa sanoa sitä, mitä haluaisi. Elämästä tulee päivä päivältä merkityksettömämpää. Eristettyä.

Miten ihmiset tutustuvat? Mikä tekee ihmisten väleistä helppoja? Luulen, että ollakseen mielenkiintoinen ihminen, pitää elämässä olla jotain sisältöä ja ajatuksia. Minulla ei ole mitään sellaista. Elämässäni ei ole mitään sellaista, minkä haluaisi jakaa muille, sellaista mistä olisi ylpeä. Miten typerältä se kuulostaakaan sanoa kuulumisia kysyttäessä, ettei kuulu oikeastaan mitään ja todella tarkoittaa sitä. Kuinka yksinäinen olo siitäkin tulee, kun tajuaa, miten tyhjää elämä on.

Sarjamaratonin jälkeen huomaan ikävöiväni sarjan mielikuvitushahmoja. Hetken olin jossain mukana. Katsoin heidän elämäänsä, eivätkä he salanneet minulta mitään. Mutta sitten maratoni loppuu. Hahmot hylkäävät minut, katoavat ja tajuan, kuinka surullista tämä on. Sammutan ruudun ja katson kissaa. Se maukuu ja haluaa huomiota. Tulen vielä surullisemmaksi. Miksi kissa on ainoa, joka haluaa minun huomiotani.

-Raaste

OT: Sain Bamiellalta tunnustuksen, jonka liitän ja jaan eteenpäin seuraavassa postauksessa. Nyt menen nukkumaan.

Toinen päivä putkeen, kun oksennan ruokani. Lääkkeiden alun sivuoireet ovat menneet ja pystyn taas syömään. Syöminen ei kuitenkaan ole samanlaista kuin ennen. Saan kaikesta hirveän ähkyn ja tunnen palleani kurtistuvan kasaan jokaisen aterian jälkeen. Tulee huono olo, joka on pakko oksentaa ulos.

Olen huono oksentaja. Vaikka tungen sormet kurkkuuni ja kutitan, on oksennus vain pieni limainen puklaus. Joudun toistamaan puklauksen kymmeniä kertoja ja siltikin pallea jää ahtaalle. Tänään söin purkillisen hernekeittoa, oksensin siitä puolet. Inhottaa.

Minua pelottaa. En tiedä, mitä tämä on, miksi teen näin. En ole bulimikko. Inhoan oksentamista. En muista, milloin oksensin ensimmäisen kerran tarkoituksella. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, entiset tahalliset oksentamiset tein, koska ei ollut mitään tekemistä. Ahmin kauheat määrät ruokaa ja oksensin katuessani. Rääkkäsin ruumistani, onhan oksentaminen minulle vaikeaa ja epämieluisaa. Nyt oksennan helpottaakseni tukalaa oloani. Ei mitään järkeä.

Muutenkin kuoreni tuntuu rikkinäiseltä. Flunssa kolkuttaa taas ovelle ja aamulla virtsassani oli verta. Se ei ole uutta. Pari vuotta sitten kesällä oli sama tilanne syödessäni paljon vahvoja kipulääkkeitä. Nyt en tiedä, mistä veri johtuu. Onko se virtsatulehdusta, vai voiko tämä johtua masennuslääkkeistä. Eilen illalla otin oksentamisen päälle migreenilääkkeen. Voiko se olla syy.

Välttelen vessaa.

-Raaste

“You live for times of solace
Within a sign there’s a promise
Don’t lose all faith ’cause you shake at night
It’s in the art of the process

In another rhyme beyond this place
The healing’s fast enough
Done a thousand times, a thousand ways
Until you’ve had enough”
Paradise Lost - Mercy

Rattaat pyörivät. Räsynukkena minä pyörin niiden mukana raskaasti kohti eheyttä. Minä en tiedä, mitä teen ensiviikolla. En tiedä, mitä teen huomenna. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Minä pyörin nyt rattaissa. Minusta huolehtivat isot kädet. Monesti haukkumani Suomen terveydenhuolto toimii vihdoinkin. Minulla on omalääkäri ja kohta myös uusi psykiatrinen sairaanhoitaja. Pian he tekevät minulle hoitosuunnitelman. Rukkaavat lääkkeet ja terapiat sopusointuun. Eivät jätä minua yksin. Minun on turvallinen olla.

Samalla minua väsyttää. Aina samat kysymykset, samat vastaukset.  Uusi ihminen lukee ruudulta hoitohistoriani, lukee vanhan lääkärin ja sairaanhoitajan kirjoitukset. Kysyy samat kysymykset. Tekee samat testit. Aina uudelleen. Jokaisella tapaamisella kysytään, miten olen voinut, mitä hyvää on tapahtunut. Joskus siitä vitsaillaan kovaan ääneen kavereiden kanssa: Mä oon MASENTUNUT, mun elämä on pelkkää PASKAA JA VERTA! Mutta istuessani lääkärin vastaanotolla hiljaa ja pienenä sanon sen vakavalla äänellä, hiljaa kuin hiiri: Mä en jaksa, mua väsyttää ja pelottaa. Aina lääkäri nyökkää, kirjoittaa ehkä nopeasti jotain, sanoo sitten, että masennuksella on hyvä paranemisennuste. Minäkin nyökkään ja hymyilen idioottimaisesti. Joka ikinen kerta.

Minulla on kauhea kiire. Olen pää kolmantena jalkana juoksemassa kaiken maailman masennusryhmiin ja mielenterveysliiton kursseille. Eräs ammattihenkilö pysäytti minut. Hän otti kädestä kiinni, katsoi silmiin ja sanoi, ettei minun vielä kannata. En ole tarpeeksi vahva vielä. En ollut edes ajatellut asiaa niin, mutta siihen heräsin. Totta, minun kuuluu saada ensin vähän hoitoa.

Hätäisyydessäni olen sokea omalle tilalleni. Hoitajat ja oma järki sanovat, että masennuksen hoidossa voi mennä jopa vuosia ja tässä vaiheessa pitäisi vain levätä, nukkua väsymystä pois ja tehdä pieniä kivoja asioita. Minun on kuitenkin kauhean vaikea suoda itselleni sitä rauhaa. Tuntuu, kuin huijaisin kaikkia. “Laiska paska” on syöpynyt aivoihini ja tunnen huonoa omaatuntoa. Haluaisin suorittaa. Haluaisin suorittaa masennuksen pois almanakastani ja jatkaa elämää, mutta ei se mene niin.

Kukaan tähänastisista ammattilaisista ei ole kysynyt lapsuudestani. Ehkä niiden kysymysten aika ei vielä ole. Tänään katsoin pitkään vanhaa valokuvaa, jossa olen riemuisa nelivuotias, niin eläväinen ja onnellinen. Miksi en voi olla sitä nyt? Miksi tapahtui niin paljon pahoja asioita? Miksi musta maailma on nykyisin kaikkeni? Haluan huutaa ja kiukutella, valittaa ja vaatia oikeutta, mutta en jaksa. Annan vain rattaiden pyöriä hitaasti ja raskaasti rutisten. Ehkä ne joskus onnistuvat tekemään minusta taas ihmisen.

-Raaste

Joskus mietin, millainen äiti minusta tulee, jos joskus saan lapsia. Vanhemmuus on iso juttu. Kukaan ei ole täydellinen äiti tai isä, jokainen vanhempi tekee joskus virheitä. Jotkut tekevät pieniä, toiset suurempia. Joitain ihmisiä ei alunperinkään ole tarkoitettu vanhemmiksi. Kuitenkin kasvatus on tehtävä, jonka suurin osa vanhemmista ottaa niin vakavissaan kuin pystyy ja yrittää siihen maagiseen täydellisyyteen, jota ei ole edes olemassa. Virheitä sattuu ja lapset reagoivat erilailla. Jotkut kestävät enemmän, toiset taas eivät ollenkaan. Joillekin lapsuus nousee seinäksi vasta aikuisella iällä. Jotkut taas eivät koskaan käsittele lapsuuttaan ja toistavat virheet omien lastensa kanssa.

Isovanhempani olivat alkoholisteja. He riitelivät aina rajusti. Kun pieni poika kasvoi ja oppi juoksemaan, juoksi hän isän ja äidin väliin saaden itse turpaansa. Tuo poika oli isäni. Pari erosi isän mennessä kouluun. Pian isoisä meni uusiin naimisiin, otti pojan mukaansa. En tiedä mitä hyvää tapahtui, mutta hän lopetti juomisen. Liekö ollut mummopuoleni ansiota. Uusi pariskunta sai vielä kaksi lasta, isälleni sisko- ja velipuolen. Perheessä oli kova kuri, olihan perheen isä maalta suuresta perheestä. Saarnamiehen poika. Isäni asui kouluajat kotona, kesäksi hänet lähetettiin maalle mummollaan, ilman sisarpuolia.

En tiedä isäni suvusta paljoakaan. Tiedän, että isoisälläni oli monta veljeä ja yksi sisko, itse hän oli niitä nuorimmaisia. Yksi veljeksistä kuoli vauvaikäisenä. Yhdellä veljellä oli skitsofrenia, hän tappoi itsensä melko nuorena. Yksi veljistä oli isoisäänikin pahempi alkoholisti. Hän joi itsensä hengiltä sotien jälkeen. Isoisäni lisäksi tuosta lapsikatraasta olen nähnyt vain siskon ja yhden vanhemmista veljeksistä. Heidän elämänsä oli mennyt tavallisempaa polkua. He olivat päässeet perustamaan perheen, kuolivat molemmat vanhuuden sairauksiin.

Isoisäni elää yhä. Meillä ei ole koskaan ollut mitään yhteyttä. Äiti on kertonut, että kun olin hyvin pieni, kinusin aina vaarille kylään, puhuin paljon vaarista ja kaikesta, mitä voisin vaarin kanssa tehdä. Kun sitten pääsin kylää, vaari katsoi joko formulaa tai jalkapalloa ja minua pelotti niin paljon, etten edes syliin mennyt. Hän oli isomahainen ja istui aina omalla sohvatuolillaan kuin mikäkin Archie Bunker. Niin hän tekee vieläkin. Maha on vain kasvanut, tukka lähtenyt ja lyhyet sanat muuttuneet örähdyksiksi, joista vain vaimo saa selvää. Jotenkin se mies kuvottaa minua. Joskus mietin, onko sohvatuolista ruuvit suoraan äijän perseeseen.

Emme koskaan puhu isoisäni kanssa. Hän ei ole kiinnostunut minusta enkä minä hänestä. Hänellä on ne toiset lapsenlapset, minun serkkupuoleni. Kun vanhempani erosivat ja minä jäin äidilleni, eivät isän vanhemmat pitäneet koskaan minuun yhteyttä. Ei synttärikorttia, joululahjaa tai puhelinsoittoa. Täysi hiljaisuus. Unohdin isovanhempani. Kun kasvoin ja aikuistuin, he pyysivätkin minua tulemaan. Sain luvan tulla syömään heille. Miksi, kysyin äidiltäni. Miksi he halusivat vieraan nuoren naisen taloonsa. Miksi he luulivat, että minua kiinnostaisi kaikien niiden hiljaisten vuosien jälkeen nähdä rahtuakaan vaivaa heidän vuoksensa. Ei. Ei minua kiinnostanut. Minulla oli äiti ja äidin vanhemmat. He olivat aina olleet kiinnostuneita minusta. He rakastivat ja näyttivät rakkautensa. En halunnut uusia isovanhempia, joiden luona käydä syömässä ja istumassa jalat sievästi vierekkäin ja teeskennellä jotain yhteenkuuluvuutta. Olin katkera.

Podin pitkään häpeää siitä, etten mennyt. Koen osaksi vieläkin. Isän äitipuoli oli kutsunut minut. Pallo oli minulla, mutta en heittänyt sitä takaisin. Uskoin pitkään hiljaisessa mielessäni, että minun olisi varmasti pitänyt mennä. Olin huono lapsenlapsi. Samoin koen edelleenkin, mitä isään tulee. Nyt kun hän monen välinpitämättömän vuoden jälkeen kutsuu minua kotiinsa, en mene. Toisin kuin isoisän koti, ei isän koti edes ahdista. Se on jotenkin turvallinen. Siellä on jopa vierashuone, jonka oven saa lukkoon. Menisin sinne ihan mielelläni. Kuitenkin käyn siellä tosi harvoin. Milloin olen ollut töissä, milloin opiskelemassa, milloin ei ole saanut eläinvahtia. Hataria tekosyitä. Koen suurta syyllisyyttä. Olen huono lapsi.

Äidillä ja isällä oli yhteishuoltajuus minuun. Niin luki paperilla, mutta käytännössä äiti kasvatti minut yksin. Kun isä muutti maalle vanhalle sukutalolle, emme tietenkään tavanneet joka toisena viikonloppuna. Kesäisin menin sinne reiluksi viikoksi ja joskus joululomilla. Paikka oli ahdistava. Sieltä ei päässyt karkuun. Itse mökissä ei ollut yhtään ovea ulko-oven lisäksi. Vessa oli vanhassa pimeässä navetassa. Lähimmälle naapurille käveli kaksikymmentä minuuttia metsätietä. Saman verran ajoi autolla kylälle. Tunsin oloni siellä aina hyvin yksinäiseksi. Muistelin niitä kesiä ennen eroa, kuinka olin äidin kanssa leikkinyt pihamaalla, kerännyt marjoja pensaista ja ampunut kiväärillä pellolla nököttäviä peltipurkkeja. Yksinäni leikin hylsyillä ja mellastin hiekkalaatikolla. Sitten ei ollutkaan enää äitä mukana. Olin yksin sen miehen kanssa, joka kiroili suuttuessaan eikä muuten juuri puhunut. Epätoivoisesti se takertui aina vanhoihin juttuihin. Kertoi minulle aina uudestaan syntymästäni ja nauroi kaikille mokille, mitä olin pienenä tehnyt. Se oli hänen mielestään aina niin hauskaa. Minua vain nolotti.

Päivät kuluivat aina autolla ajellessa. Kävimme isän kavereilla istumassa ja katsomassa sitä iänikuista formulaa ja jalkapalloa. Luulin, että niin isät tekevät lastensa kanssa viettäessään laatuaikaa. Vievät ne kavereidensa luokse, kavereiden jotka isän tapaan olivat poikamiehiä ja lisäksi lapsettomia. Minä kilttinä tyttönä istuin aina hiljaa ja yritin kiinnostua vaikka lattialankkujen laskemisesta. Vanhempana aloin pulttailla isälle niistä reissuista. Parin pultin jälkeen isä kärräsi minut erään tuttavaperheensä luokse. Siellä vahdin ja huvitutin heidän kuopustaan. Se oli mukavaa.

Se, mitä tapahtui pienessä kammarissa, tapahtui vain kerran. En ole varma, mitä se tarkoitti. Pienenä en ymmärtänyt ollenkaan. Muistan vain ahdistuksen ja halvaavan pelon. Vuosiksi kielsin sen. Piilotin sen pois mielestäni kokonaan. Kun sitten noin vuosi sitten muistin taas, en voinut olla ajattelematta, että mitä jos tulkitsin sen väärin. Jos se oli vain leikkiä, jotain sellaista kiehnäysleikkiä. Mutta toisaalta, mitä sitten vaikka se olisi ollut leikkiä. Minä koin sen uhkaavaksi ja vääräksi. Koen sen vieläkin.

Kerroin joskus kännissä entiselle poikaystävälleni, tai paremminkin hän kysyi, oliko isäni käyttänyt minua hyväkseen. Kun siinä vain sopertelin jotain nyyhkytysten seasta, kysyi hän, raiskasiko isäni minut. Ei. Jokin kuohahti minussa. Olisin tappanut isäni, jos hän olisi niin tehnyt, sanoin. Pelästyin sanomisiani. Ne vain purskahtivat jostain ja taisin jopa tarkoittaa niin. Olen kuitenkin miettinyt. En voi olla ajattelematta, mitä jos suurentelen tapahtunutta. En tiedä, mitä mieltä siitä pitäisi olla. Kuitenkaan mitään sellaista ei tapahtunut. En tiedä. Ehkä olen vain liian sekaisin.

Olen ollut taas kipeä tämän viikon. Sisäinen ahdistus kasvaa. Ihan kuin olisin kuolemassa, haihtumassa pois. Päivä päivältä yhä enemmän. Väsyttää. Mikään ei tunnu miltään. Ahdistus kasvaa, mutta se on erilaista. Se on hiljaista pakokauhua. Hätää siitä, ettei löydä mitään. Etsin ja etsin ja löydän vain kipua. Ei ole mitään, mitä etsiä. En jaksa etsiä enää. Tunnen itseni peuraksi, jota on ammuttu jokaiseen jalkaan. Haluan eteenpäin, mutta mikään ei toimi. Vähitellen halu sammuu. En halua enää mihinkään. Jään tähän haihtumaan. Silmänraoista näen, kuinka aurinko nousee ja laskee. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä. Ei enää.

-Raaste

Elämäni on solmussa. Toisinaan kaikki vaikuttaa ihan hyvältä. Teen asioita, nauran, osallistun, nautin. Mutta sitten taas vajoan alas mustaan maailmaani. Siellä ei ole valoa eikä ulospääsyä, vain loputonta mustaa. Se maailma on seurannut minua pienestä pitäen. Kävelen sen kanssa käsikynkkää. Joskus se nielaisee minut, joskus piiloudun sen taakse. Se on kasvanut minuun kiinni, muodostunut osaksi minua. Ja minä inhoan sitä. Inhoan koko sydämestäni.

En tiedä, mistä minun pitäisi aloittaa. Olen hukannut elämäntarinani. En edes muista, milloin se katosi, oliko sitä koskaan. Muistan vain hetkiä, hyviä ja pahoja, enimmäkseen pahoja.  Tämä viikko on ollut mustan maailmani viikko, johtuu ehkä siitä. Katselen ihmisiä. Välillä minusta tuntuu, että kaikilla on hirveän vaikeaa. Ihmettelen miten he jaksavat. Taas joskus on niitä päiviä, jolloin kaikkien muiden elämä näyttää etenevän sutjakkaasti, jos nyt ei suunnitelmallisesti, niin ainakin tarkoituksen mukaisesti. Mietin, millaista elämä olisi ilman mörköjä. Millaista se olisi, jos koskaan kukaan ei olisi koskenut pahasti, en koskaan olisi tehnyt isoa väärää päätöstä, joka vaikuttaa koko loppuelämään, eikä koskaan olisi poisviety rakkaita läheisiä ilman varoitusta. En tiedä. En saa koskaan tietää.

Viime keväänä, muistaakseni joskus pääsiäisen jälkeen, alkoi raskas muistojen läpikäynti. Muistot eivät kysyneet lupaa, lähettäneet viestiä tai muutenkaan varoittaneet etukäteen. Ne vain tulivat. Entinen selkeämpi elämä muuttui viikossa mustaksi tervan ja öljyn seokseksi. Kasteli ja likasi minut, teki liikkumisesta vaikeaa. En muista keväästä paljoakaan. Muistan vain pahan olon, joka repi sänkyyn ja joskus ylös sieltä. Mitenkään ei ollut hyvä olla ja kaikki ahdisti. Tein vaikeasti ymmärrettäviä asioita helpottaakseni oloani. Mikään ei kuitenkaan helpottanut. Minuun sattui kovasti. Viilsi.

Vaikka sitten kevään on tapahtunut paljon asioita parempaan suuntaan, valtaa sama kipu ja ahdistus joskus päiväksi, joskus viikoksi. Tunnen saman kuuman kuusen tervan ja kylmän öljyn valuvan päälleni. Se peittää minut, enkä enää näe itseäni. Olenko siellä alla? Olenko jo kadonnut? Musta maailma valtaa. En näe syytä elämälle ja se pelottaa minua. Iltaisin otan mielialalääkkeeni ja seuraavana päivänä herään aina johonkin aikaan. Niin teen joka päivä, kuin se olisi se syy. Nousta joskus, jotta voi taas mennä nukkumaan. Millään ei tunnu olevan mitään väliä. Jotenkin kuitenkin jatkan. En halua luovuttaa, vaikka joskus luovuttaminen on ainoa asia, jota pystyn ajattelemaan. Yhtenä myöhäisenä yönä otin Kissan syliini ja halasin. Kuiskasin hänen korvaansa, että sinusta en koskaan luovu, en koskaa. Se oli lupaus. En luovu.

Etsin vastauksia. Olen etsinyt niitä koko ikäni. Alle kouluikäisenä kysyin, miksi isä lyö. Miksi pitää syödä maksalaatikkoa? Ala-luokilla kysyin, miksi muut kiusaavat. Miksi maapallo on pyöreä? Yläasteella kysyin, mikä on elämän tarkoitus. Kuinka iso on universumi? Lukioikäisenä kysyin, miksi kaikki hyvät ihmiset kuolevat. Kuka päättää? Nyt kysyn, miksi yhtään mitään. Miksi? Miksi minä? Miksi olen raastetta?

-Raaste