Kesä on vienyt minua mennessään ja blogi on jäänyt taka-alalle. Joskus ahdistuksessa on tehnyt mieli kirjoittaa ja purkaa pahaa oloa, mutta tunteet eivät muutu sanoiksi. En osaa kirjoittaa niitä. Toisinaan myös tuntuu siltä, kuin blogi kantaisi mukanaan pahoja mustia puolia. Lapsuus, isäsuhde ja masennuksen synkimmät ajat muistuttavat olemassaolostaan liikaa. Ajattelen niitä, enkä halua lukea vanhoja tekstejä ollenkaan, saatika kirjoittaa.

Nyt yritän jatkaa. En enää ryömi mudassa naamallani. En ajattele isän ja minun välillä tapahtuneita kauheuksia tai muutakaan pahaa. Terapia on auttanut jonkin verran. Enää en jää kiertämään toivottomia ajatuskehiä niin paljon, vaan pystyn jo hieman ajattelemaan pidemmälle. Masennus on osoittautunut moninaiseksi verkoksi, joka on peittänyt alleen lähes kaikki elämän osa-alueet. Pikkuhiljaa kerin verkkoa kokoon, selvitän sen syitä ja juonteita.

Tulevaisuus ei ole enää musta. Minulla on suunnitelmia. Sairausloman jälkeen menen töihin ja opettelen elämään normaalia arkea. Koulunpenkille en voi vielä palata. En ole tarpeeksi vahva. Nykyinen tutkinto jää myös kesken. En aijo jatkaa sitä. Ei se olekaan sellaista, mitä haluaisin, mistä olisin tarpeeksi kiinnostunut. Sen sijaan katse on suuntautunut aivan toisenlaisiin opiskelumahdollisuuksiin. Itseluottamus on kohonnut hieman ja uskallan taas haaveilla. Ehkä minusta sittenkin tulee vielä ihan oikea eläväinen ihminen.

Joskus on päiviä, jolloin herään pirteänä ja iloisena. Välillä sitä pysähtyy miettimään, onko tämä nyt sitä onnea, tämmöistäkö on, kun tuntee iloa. Ei niitä päiviä vieläkään ole paljon, mutta uskon niiden lisääntyvän ja olon muutenkin normalisoituvan. Pitkästä aikaa aurinko kuikkii risukasaan. Kaikki ei ole enää mustaa. Minulle tapahtuu hyvää.

-Raaste

Koko päivän on huimannut. Päässä jyskyttää ja suuta kuivaa. Pariin kertaan olen miettinyt, olenko vahingossa ottanut tupla-annoksen Efexoria. Mutta ei se sitäkään ole. En ole taaskaan syönyt terveellisesti. Miten se voikaan olla niin vaikeaa. En ole myöskään käynyt kunnolla ruokakaupassa kahteen viikkoon. Ahdistaa liikaa. Pari kertaa olen nopeasti hakenut lähikaupasta sipuleita ja sipsiä. Niinä päivinä kun syön oikeaa ruokaa, oksennan illalla. Se on kuin rutiini. Oikein ajoitan oksentelut niin, että voin ottaa iltalääkkeen sen jälkeen paria tuntia ennen nukkumaan menoa.

Eilen oli tosiaan mukava päivä. Se päättyi kuitenkin valojen sammuttamisen jälkeen paniikkikohtaukseen ja itkuun. Koko tilanne suretti niin kovasti. Miksi tämän pitää olla tämmöistä. Vaikka elämä on hivenen parantunutkin yleisesti ottaen, saan samat tulokset masennustesteistä, lisää lääkkeitä ja sairauslomaa. Hoitohenkilöiden mielestä on hyvä, että olen nuori ihminen. Minulla on vielä pitkä elämä edessä, paljon koettavia ja ihania asioita tulossa. En kuitenkaan näe niitä. Istun samassa paskassa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja tuhlaan nuoruuteni tähän olemattomuuteen ja sakavuuteen. Jos yritän muistella jo elettyä nuoruuttani, en muista juuri mitään. Ihmisetkin ovat haalistuneita muistoja. Vaikka nousisinkin masennuksesta, en koskaan saa nuoruutta. Olen vanhana syntynyt, nuorena väsynyt.

Ja häpeä. Poistuuko se koskaan täysin? Löydän aina uusia asioita, joita hävetä. Lääkäri kysyi “viiltelystä”, kun siitä olin sairaanhoitajalle kertonut. Näytin rannetta. “Näkyvät jäljet”, lääkäri sanoi ja kirjoitti ylös. Katsoin ikkunasta ulos ja yritin pysäyttää näkökentän heilumisen. Olisin halunnut puolustautua. Eiväthän nuo nyt mitään jälkiä olleet, eivät edes syviä. Joskus ehkä kylmässä erottuvat tummempina, mutta että näkyvät jäljet. Eijei. Ei minulla. Mitä se nyt kirjoittaa diagnoosiin? Itsetuhoisuutta? Viiltelyä? Ongelmia kohdata vaikeat tunteet? Miten noloa! Nieleskelin.

Olen tehnyt paranemisestani tehtävän. Taas yksi tehtävä, joka täytyy suorittaa. Otan asioista selvää ja opiskelen. Luon positiivista oloa vaikka väkipakolla, mutta aina illan tullen huomaankin olevani yhtä sairas kuin ennenkin. Hyvin sen peitän. Hyvin jaksan touhuta. Onhan tämä tehtävä, joka täytyy suorittaa, saada pois päiväjärjestyksestä. mutta mitä jos tehtävä ei olekaan kuin kokeeseen lukeminen? Olen pelkkää pintaa ja pintakin on naarmuilla.

-Raaste

Mirta meni vaihtoon uuden lääkärin luona ja samalla katosi ympärivuorokautinen zombiolo. Epäuskoisena ihmettelen itseäni. Parissa päivässä on olo tullut paljon selkeämmäksi. En enää makaa tiheän sumun keskellä, vaan poukkouilen pitkin seiniä. Nukun neljän tunnin unia, mutta pitkästä aikaa melko sikeitä. En enää heräile niin usein. Illalla ei väsytä ollenkaan, eikä uni tunnu enää välttämättömältä. Ruokahalu on romahtanut ja unohdan syömisen yksinäni. Olen superihminen.

Ajatukset ryntäilevät päässäni siksakkia. Olen koko ajan hermostunut ja ylijännittynyt. Tunteiden vuoristorata on taas nytkähtänyt liikkeelle. Nyt se huristaa ylinopeutta saaden minut välistä nauramaan ja taas sitten itkemään, murjottamaan ja äyskäilemään. Taas nauran maanista naurua ja kohellan suuttuakseni hetken päästä uudelleen.

Eilen seisoin suihkussa kuuman veden valuessa pitkin selkääni. Siinä sitten kummastelin sitä, miten yht’äkkiä elämääni on taas ilmestynyt jotain odotettavaa, pieniä kivoja asioita. Olen huomannut, että viimeisen kolmen vuoden aikana en ole oikein tehnyt mitään kivaa. Olen aina ollut joko töissä tai koulussa. Elämä on ollut vain niitä. Mihin on jäänyt kaikki kiva vapaa-ajan puuhailu ja harrastaminen? Nyt minä aloitan uudestaan. Teen vain pieniä kivoja asioita, vietän aikaani kivojen ihmisten kanssa ja nautin elämästä. Minua alkoi itkettää. Miten voin olla niin rajalla. Toisella puolella on Kuolema ja toisella puolella Elämä. Katson Kuolemaa koko ajan silmiin, selkä päin Elämää. Katson Kuolemaa ja näen vain sen. Koko maailmani on pelkkää Kuolemaa ja synkkiä ajatuksia, vaikka toisella puolella tapahtuu jotain paljon kiinnostavampaa. Itkin vuolaasti. Päätin taas pienen päätöksen. En kuole masennukseen. Vaikka mikä tulisi. En kävele Kuolemaan, en kaadu siihen tai huku. Jos kuolen, kuolen johonkin muuhun, mutta masennukseen minä en kuole. Itkin lisää.

-Raaste

“You live for times of solace
Within a sign there’s a promise
Don’t lose all faith ’cause you shake at night
It’s in the art of the process

In another rhyme beyond this place
The healing’s fast enough
Done a thousand times, a thousand ways
Until you’ve had enough”
Paradise Lost - Mercy

Rattaat pyörivät. Räsynukkena minä pyörin niiden mukana raskaasti kohti eheyttä. Minä en tiedä, mitä teen ensiviikolla. En tiedä, mitä teen huomenna. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Minä pyörin nyt rattaissa. Minusta huolehtivat isot kädet. Monesti haukkumani Suomen terveydenhuolto toimii vihdoinkin. Minulla on omalääkäri ja kohta myös uusi psykiatrinen sairaanhoitaja. Pian he tekevät minulle hoitosuunnitelman. Rukkaavat lääkkeet ja terapiat sopusointuun. Eivät jätä minua yksin. Minun on turvallinen olla.

Samalla minua väsyttää. Aina samat kysymykset, samat vastaukset.  Uusi ihminen lukee ruudulta hoitohistoriani, lukee vanhan lääkärin ja sairaanhoitajan kirjoitukset. Kysyy samat kysymykset. Tekee samat testit. Aina uudelleen. Jokaisella tapaamisella kysytään, miten olen voinut, mitä hyvää on tapahtunut. Joskus siitä vitsaillaan kovaan ääneen kavereiden kanssa: Mä oon MASENTUNUT, mun elämä on pelkkää PASKAA JA VERTA! Mutta istuessani lääkärin vastaanotolla hiljaa ja pienenä sanon sen vakavalla äänellä, hiljaa kuin hiiri: Mä en jaksa, mua väsyttää ja pelottaa. Aina lääkäri nyökkää, kirjoittaa ehkä nopeasti jotain, sanoo sitten, että masennuksella on hyvä paranemisennuste. Minäkin nyökkään ja hymyilen idioottimaisesti. Joka ikinen kerta.

Minulla on kauhea kiire. Olen pää kolmantena jalkana juoksemassa kaiken maailman masennusryhmiin ja mielenterveysliiton kursseille. Eräs ammattihenkilö pysäytti minut. Hän otti kädestä kiinni, katsoi silmiin ja sanoi, ettei minun vielä kannata. En ole tarpeeksi vahva vielä. En ollut edes ajatellut asiaa niin, mutta siihen heräsin. Totta, minun kuuluu saada ensin vähän hoitoa.

Hätäisyydessäni olen sokea omalle tilalleni. Hoitajat ja oma järki sanovat, että masennuksen hoidossa voi mennä jopa vuosia ja tässä vaiheessa pitäisi vain levätä, nukkua väsymystä pois ja tehdä pieniä kivoja asioita. Minun on kuitenkin kauhean vaikea suoda itselleni sitä rauhaa. Tuntuu, kuin huijaisin kaikkia. “Laiska paska” on syöpynyt aivoihini ja tunnen huonoa omaatuntoa. Haluaisin suorittaa. Haluaisin suorittaa masennuksen pois almanakastani ja jatkaa elämää, mutta ei se mene niin.

Kukaan tähänastisista ammattilaisista ei ole kysynyt lapsuudestani. Ehkä niiden kysymysten aika ei vielä ole. Tänään katsoin pitkään vanhaa valokuvaa, jossa olen riemuisa nelivuotias, niin eläväinen ja onnellinen. Miksi en voi olla sitä nyt? Miksi tapahtui niin paljon pahoja asioita? Miksi musta maailma on nykyisin kaikkeni? Haluan huutaa ja kiukutella, valittaa ja vaatia oikeutta, mutta en jaksa. Annan vain rattaiden pyöriä hitaasti ja raskaasti rutisten. Ehkä ne joskus onnistuvat tekemään minusta taas ihmisen.

-Raaste