Kesä on vienyt minua mennessään ja blogi on jäänyt taka-alalle. Joskus ahdistuksessa on tehnyt mieli kirjoittaa ja purkaa pahaa oloa, mutta tunteet eivät muutu sanoiksi. En osaa kirjoittaa niitä. Toisinaan myös tuntuu siltä, kuin blogi kantaisi mukanaan pahoja mustia puolia. Lapsuus, isäsuhde ja masennuksen synkimmät ajat muistuttavat olemassaolostaan liikaa. Ajattelen niitä, enkä halua lukea vanhoja tekstejä ollenkaan, saatika kirjoittaa.

Nyt yritän jatkaa. En enää ryömi mudassa naamallani. En ajattele isän ja minun välillä tapahtuneita kauheuksia tai muutakaan pahaa. Terapia on auttanut jonkin verran. Enää en jää kiertämään toivottomia ajatuskehiä niin paljon, vaan pystyn jo hieman ajattelemaan pidemmälle. Masennus on osoittautunut moninaiseksi verkoksi, joka on peittänyt alleen lähes kaikki elämän osa-alueet. Pikkuhiljaa kerin verkkoa kokoon, selvitän sen syitä ja juonteita.

Tulevaisuus ei ole enää musta. Minulla on suunnitelmia. Sairausloman jälkeen menen töihin ja opettelen elämään normaalia arkea. Koulunpenkille en voi vielä palata. En ole tarpeeksi vahva. Nykyinen tutkinto jää myös kesken. En aijo jatkaa sitä. Ei se olekaan sellaista, mitä haluaisin, mistä olisin tarpeeksi kiinnostunut. Sen sijaan katse on suuntautunut aivan toisenlaisiin opiskelumahdollisuuksiin. Itseluottamus on kohonnut hieman ja uskallan taas haaveilla. Ehkä minusta sittenkin tulee vielä ihan oikea eläväinen ihminen.

Joskus on päiviä, jolloin herään pirteänä ja iloisena. Välillä sitä pysähtyy miettimään, onko tämä nyt sitä onnea, tämmöistäkö on, kun tuntee iloa. Ei niitä päiviä vieläkään ole paljon, mutta uskon niiden lisääntyvän ja olon muutenkin normalisoituvan. Pitkästä aikaa aurinko kuikkii risukasaan. Kaikki ei ole enää mustaa. Minulle tapahtuu hyvää.

-Raaste

“You don’t know what your power has done to me
I want to know if I’ll heal inside
I can’t go on with a holocaust about to happen
Seeing you laughing another time
You’ll never know why your face has haunted me
My very soul has to bleed this time
Another hole in the wall of my inner defenses
Leaving me breathless”
Disturbed - Stricken

Ajatukset vyöryvät kofeiinihumalan valloittamina yli ja ympäri. Saatan olla ilahduksissani päivän keskusteluista ja samassa upota ahdistuksen lonkeroiden saattelemana pinnan alle. En kuitenkaan kokonaan. Väkipakolla keskityn johonkin positiiviseen. Plärään Facebookia, laulan raikuvalla äänellä hempeää Frusciantea, lasken tupakoita ja riekun puhelimessa. Silti ahdistus on koko ajan läsnä.

Äitipuoleni kutsui minut isäni syntymäpäiville. Oikein isot juhlat pitävät pyöreiden kunniaksi. Tilat varattu ja kaikki. Ei yhtään isäni tapaista. Äitipuoleni on sosiaalinen perhonen. Hyvin puhelias ja mukava ihminen. Hän jaksaa touhuta, järjestää juhlija, sisustaa ja pitää huolta aikuisista lapsistaan, myös minusta. Aina kun isäni soittaa minulle, on taustalla äitipuoli. Hän pistää isän soittamaan ja soittaa usein itsekin. Kutsuu minua kylään, maksaa junamatkat ja antaa aina myös shoppailurahaa. Jotain niin outoa. En osaa suhtautua moiseen yltäkylläisyyteen. Ei isäni ole koskaan antanut minulle mitään, ei edes syntymäpäivinä. Miksi tämä nainen antaa, vaikka en edes pyydä?

Syntymäpäivät ahdistavat. Pitääkö minun mennä? Lupasin jo tulevani. Tietenkin. Olenhan hänen ainoa lapsi. Pitäähän minun tulla.  En edes ehtinyt ajatella asiaa puhelimessa. Olin säästä vihaisena tarpomassa kotiin kaikkine nyssäköineni. Tietenkin tulen. Nyt olen pari päivää nieleskellyt palaa kurkussani. Ahdistaa. Mietin juhlia. Mitä siellä? Kaikki sukulaiset ja isän tuttavat. Kaikki ne kysymykset, vailla järjellistä vastausta. “Miten koulussa menee? Minne menet kesätöihin?” Olen hullu, hullu, hulluhan mä oon! Missään en ole, enkä mene minnekään. Luuseri. LUUSERI! Ihan niin kuin arvasitte. Tekisi mieli huutaa. Vittuako se kellekään kuuluu, kun ei oikeasti edes kiinnosta.

Mutta en huuda. En osaa. En tiedä, mitä tekisin juhlissa. Ne ovat muutenkin niin vaikeita tilanteita. Väkinäistä hymyä ja typerää smalltalkia. En jaksa sellaisia. Ja sitten yömyöhällä menisin isän ja äitipuolen luokse. Muka niin onnellisen lämpöisinä siinä sitten naukattaisi jotkut äkläkät mansikkaliköörihöpsyt. Hyi oksetus! Pitkä hiljainen yö vieraskamarissa kattolautoja tuijottaen ja ehkä jo seuraavana päivänä junalla kotiin. Ja ne matkatkin! Miten pystyn istumaan kolme tuntia suuntaan jossain junassa? Se junan haju ja matkaavat ihmiset. Täysillä pauhaava mp3-soitin toistolla koko matkan. Hikikarpalot otsalla ja oksennus kurkussa.

Isä ei tiedä masennuksesta. En haluaisi hänellekään kertoa. Miksi kertoisin? En näe sillekään mitään syytä. En näe koko ihmiselle mitään syytä. En enää. Olen luovuttanut. Niin kauan halusin ja yritin olla isälle tytär, jota isä rakastaa. En saanut sitä rakkautta koskaan lapsena. Nyt se tuntuu valheelliselta ja väärältä. En enää itse halua sitä. En tarvitse. Silti se ihminen roikkuu tuolla jossain puhelimen kantaman päässä ja muistuttaa olemassaolostaan juuri silloin, kun alan unohtamaan hänet. En tiedä, saanko tuntea omaa isääni kohtaan kylmää välinpitämättömyyttä, mutta sitä taidan tuntea kaikesta huolimatta. Jos edes sitäkään. Vain pakottavaa katkeruutta, inhoa ja sääliä. Haluaisin isot sakset, joilla voisiin leikata hänet pois itsestäni ja elämästäni. Haluaisin olla jonkun muun miehen vahinkolaukaus. Haluaisin niin kovin katkaista kaikki välit, unohtaa ja olla kuin en olisikaan, mutta se ei taida olla mahdollista. Haluaisin niin paljon jotain, jota en osaa edes itse arvata.

“Ja ulkona jossain oot sinä ja uus
kireä teennäinen valoisuus
Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa”
Maija Vilkkumaa - Se Ei Olekaan Niin

Mutta kuitenkaan en pysty mihinkään. Korkeintaan oksentamaan.

-Raaste

Koko päivän on huimannut. Päässä jyskyttää ja suuta kuivaa. Pariin kertaan olen miettinyt, olenko vahingossa ottanut tupla-annoksen Efexoria. Mutta ei se sitäkään ole. En ole taaskaan syönyt terveellisesti. Miten se voikaan olla niin vaikeaa. En ole myöskään käynyt kunnolla ruokakaupassa kahteen viikkoon. Ahdistaa liikaa. Pari kertaa olen nopeasti hakenut lähikaupasta sipuleita ja sipsiä. Niinä päivinä kun syön oikeaa ruokaa, oksennan illalla. Se on kuin rutiini. Oikein ajoitan oksentelut niin, että voin ottaa iltalääkkeen sen jälkeen paria tuntia ennen nukkumaan menoa.

Eilen oli tosiaan mukava päivä. Se päättyi kuitenkin valojen sammuttamisen jälkeen paniikkikohtaukseen ja itkuun. Koko tilanne suretti niin kovasti. Miksi tämän pitää olla tämmöistä. Vaikka elämä on hivenen parantunutkin yleisesti ottaen, saan samat tulokset masennustesteistä, lisää lääkkeitä ja sairauslomaa. Hoitohenkilöiden mielestä on hyvä, että olen nuori ihminen. Minulla on vielä pitkä elämä edessä, paljon koettavia ja ihania asioita tulossa. En kuitenkaan näe niitä. Istun samassa paskassa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja tuhlaan nuoruuteni tähän olemattomuuteen ja sakavuuteen. Jos yritän muistella jo elettyä nuoruuttani, en muista juuri mitään. Ihmisetkin ovat haalistuneita muistoja. Vaikka nousisinkin masennuksesta, en koskaan saa nuoruutta. Olen vanhana syntynyt, nuorena väsynyt.

Ja häpeä. Poistuuko se koskaan täysin? Löydän aina uusia asioita, joita hävetä. Lääkäri kysyi “viiltelystä”, kun siitä olin sairaanhoitajalle kertonut. Näytin rannetta. “Näkyvät jäljet”, lääkäri sanoi ja kirjoitti ylös. Katsoin ikkunasta ulos ja yritin pysäyttää näkökentän heilumisen. Olisin halunnut puolustautua. Eiväthän nuo nyt mitään jälkiä olleet, eivät edes syviä. Joskus ehkä kylmässä erottuvat tummempina, mutta että näkyvät jäljet. Eijei. Ei minulla. Mitä se nyt kirjoittaa diagnoosiin? Itsetuhoisuutta? Viiltelyä? Ongelmia kohdata vaikeat tunteet? Miten noloa! Nieleskelin.

Olen tehnyt paranemisestani tehtävän. Taas yksi tehtävä, joka täytyy suorittaa. Otan asioista selvää ja opiskelen. Luon positiivista oloa vaikka väkipakolla, mutta aina illan tullen huomaankin olevani yhtä sairas kuin ennenkin. Hyvin sen peitän. Hyvin jaksan touhuta. Onhan tämä tehtävä, joka täytyy suorittaa, saada pois päiväjärjestyksestä. mutta mitä jos tehtävä ei olekaan kuin kokeeseen lukeminen? Olen pelkkää pintaa ja pintakin on naarmuilla.

-Raaste

Näinä iltoina se iskee. Kun väsyttää niin, että voisi painua musiikin keinuttamana uneen, mutta ei kehtaa vielä. Makoilee sohvalla torkkupeiton alla silmät kiinni ja antaa ajatuksen virrata vapaasti. Ikävä. Se hiipii kuin varkain ja asettaa varjonsa sohvan ylle. Tummentaa huoneen. Kaihoisa ikävä.

Vapaasti virtaavat ajatukset ovat muodostaneet kauniin muistojen joen, joka samalla lämmittää ja hyytää. Ensin se täyttää koko vartalon pehmoisilla muistoilla, lempeillä sanoilla, ihanilla asioilla, lämpöisillä käsillä. Juuri kun on uppoutunut siihen untuvaan, karu todellisuus kääntää sen kaukaiseksi. On edelleen sohvalla yksin, puristaa sohvatyynyä. Ikkunasta tulee kylmää ilmaa. Hän on niin kaukana. Ikävä niin lähellä. Syyllisyys vielä lähempänä. Saanko minä ikävöidä? Onko minulla oikeus?

Näinä iltoina haluaisi painautua Häneen, antaa ajatuksen virrata yhdessä, hengittää syvään samassa tahdissa. Mutta turvaudun vanhaan muuriini sulkeutuneisuuteen. En anna itselleni lupaa rakastaa, rakastua. Turvaudun välimatkaan ja moniin selityksiin, eihän koskaan ollut Meitä. Vaikka haluaisinkin vain mennä, painautua, rakastaa. Avautua hieman ja sulkeutua Häneen.

Suljen mieleni. Eristän tunteet. Halaan sohvatyynyä ja hengitän yksin.

Näistä tunteista ja ajatuksista johonkin aivan toiseen. Sain Bamiellalta jokin aika sitten palkinnon, iso kiitos siitä!

Palkinto lähtee etiäpäin Ritalle, Luuytimelle, Johannekselle ja Gatalle kiitoksena inspiroivista blogeista ja tuesta.

-Raaste

Toinen päivä putkeen, kun oksennan ruokani. Lääkkeiden alun sivuoireet ovat menneet ja pystyn taas syömään. Syöminen ei kuitenkaan ole samanlaista kuin ennen. Saan kaikesta hirveän ähkyn ja tunnen palleani kurtistuvan kasaan jokaisen aterian jälkeen. Tulee huono olo, joka on pakko oksentaa ulos.

Olen huono oksentaja. Vaikka tungen sormet kurkkuuni ja kutitan, on oksennus vain pieni limainen puklaus. Joudun toistamaan puklauksen kymmeniä kertoja ja siltikin pallea jää ahtaalle. Tänään söin purkillisen hernekeittoa, oksensin siitä puolet. Inhottaa.

Minua pelottaa. En tiedä, mitä tämä on, miksi teen näin. En ole bulimikko. Inhoan oksentamista. En muista, milloin oksensin ensimmäisen kerran tarkoituksella. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, entiset tahalliset oksentamiset tein, koska ei ollut mitään tekemistä. Ahmin kauheat määrät ruokaa ja oksensin katuessani. Rääkkäsin ruumistani, onhan oksentaminen minulle vaikeaa ja epämieluisaa. Nyt oksennan helpottaakseni tukalaa oloani. Ei mitään järkeä.

Muutenkin kuoreni tuntuu rikkinäiseltä. Flunssa kolkuttaa taas ovelle ja aamulla virtsassani oli verta. Se ei ole uutta. Pari vuotta sitten kesällä oli sama tilanne syödessäni paljon vahvoja kipulääkkeitä. Nyt en tiedä, mistä veri johtuu. Onko se virtsatulehdusta, vai voiko tämä johtua masennuslääkkeistä. Eilen illalla otin oksentamisen päälle migreenilääkkeen. Voiko se olla syy.

Välttelen vessaa.

-Raaste

Mirta meni vaihtoon uuden lääkärin luona ja samalla katosi ympärivuorokautinen zombiolo. Epäuskoisena ihmettelen itseäni. Parissa päivässä on olo tullut paljon selkeämmäksi. En enää makaa tiheän sumun keskellä, vaan poukkouilen pitkin seiniä. Nukun neljän tunnin unia, mutta pitkästä aikaa melko sikeitä. En enää heräile niin usein. Illalla ei väsytä ollenkaan, eikä uni tunnu enää välttämättömältä. Ruokahalu on romahtanut ja unohdan syömisen yksinäni. Olen superihminen.

Ajatukset ryntäilevät päässäni siksakkia. Olen koko ajan hermostunut ja ylijännittynyt. Tunteiden vuoristorata on taas nytkähtänyt liikkeelle. Nyt se huristaa ylinopeutta saaden minut välistä nauramaan ja taas sitten itkemään, murjottamaan ja äyskäilemään. Taas nauran maanista naurua ja kohellan suuttuakseni hetken päästä uudelleen.

Eilen seisoin suihkussa kuuman veden valuessa pitkin selkääni. Siinä sitten kummastelin sitä, miten yht’äkkiä elämääni on taas ilmestynyt jotain odotettavaa, pieniä kivoja asioita. Olen huomannut, että viimeisen kolmen vuoden aikana en ole oikein tehnyt mitään kivaa. Olen aina ollut joko töissä tai koulussa. Elämä on ollut vain niitä. Mihin on jäänyt kaikki kiva vapaa-ajan puuhailu ja harrastaminen? Nyt minä aloitan uudestaan. Teen vain pieniä kivoja asioita, vietän aikaani kivojen ihmisten kanssa ja nautin elämästä. Minua alkoi itkettää. Miten voin olla niin rajalla. Toisella puolella on Kuolema ja toisella puolella Elämä. Katson Kuolemaa koko ajan silmiin, selkä päin Elämää. Katson Kuolemaa ja näen vain sen. Koko maailmani on pelkkää Kuolemaa ja synkkiä ajatuksia, vaikka toisella puolella tapahtuu jotain paljon kiinnostavampaa. Itkin vuolaasti. Päätin taas pienen päätöksen. En kuole masennukseen. Vaikka mikä tulisi. En kävele Kuolemaan, en kaadu siihen tai huku. Jos kuolen, kuolen johonkin muuhun, mutta masennukseen minä en kuole. Itkin lisää.

-Raaste

Ei ole mitään sanottavaa. Päivät kuluvat ja tunnen syyllisyyttä kulutetusta ajasta. Miten se kuluukin niin nopeasti? Koko ajan odotan, että aika kuluisi, että jotain tapahtuisi. Aina viikon loppupuolella huomaan, että taas on mennyt viikko, enkä ole tehnyt mitään eikä mitään ole tapahtunut. Tunnen, että seison keskellä mustan maailman loputonta suota. En uppoa, mutta en nousekaa. Lietettä on kainaloihin asti. Ahdistaa.

Vatsaan on sattunut koko päivän. Pistävä kipu vetää kaksinkerroin. Se huutaa sisäänsä täytettä. Syön aivan järkyttäviä määriä. Siinä missä ennen yksi pastalautanen oli jo suuri ateria, vedän nyt kaksi lautasellista. Jälkiruuaksi ei riitä yksi kulhollinen kiisseliä vaan puoli litraa. Illalla haluan jotain hyvää ja syön pellillisen keksejä. Ärsyttää. Olen miettinyt viimeaikoina paljon syömistä ja omaa kroppaani. Nykyisin rakastan vartaloani, mutta en haluaisi sen paisuvan enää.

Suhteeni ruokaan on aina ollut kaksijakoinen. Olen lohtusyöjä. Peitän tyhjyyttä ruualla. Syön itseni ähkyyn, jos olen surullinen tai ahdistunut. Kun vatsa on ääriään myöten täynnä ja tuntuu, että ruokaa on kurkkuun asti, on ihana vain pötkähtää sohvalle viltin alle, unohtua. Yltiöpäinen lihominen on aina ahdistunut. Pitkään pidin itseäni toivottoman läskinä ja oksettavana, vaikka en sitä todellisuudessa ollut. Lopetin syömisen. On hämmästyttävää, mihin ihminen pystyy. Näännytin itseäni ja parissa kuukaudessa laihduin alipainoiseksi. Muistan, millaista tyydytystä sain, kun eräs kaverini kateellisena katsoi pitkiä laihoja reisiäni. Sittemmin lihosin takaisin normaaliin lohtusyömisellä, mutta enää kroppa ei aiheuta ahdistuksia tai kuvotusta. Tiedän, mikä on minun normaalipainoni. En kiloista, vaan vaatteista ja sopusuhtaisuudesta. Mielestäni minulla on hyvä minäkuva, mitä siihen tulee. Pelkään vain, että masennuslääkkeiden laukaiseman yltiöpäisen syömisen vastareaktiona voi tulla syömättömyys. Että se vaara on aina olemassa. En halua sitäkään.

En ole taas saanut siivottua viikkoon. Kissan vessalaatikosta olen heitellyt kakkakikkareet päivittäin pönttöön, vaikka ei niin varmaan saisi tehdä. Tuntuu, että hukun pölyyn, roskiin ja saastaan. Ällöttää. Aamuisin haamuilen vessaan silmät kiinni kopelotuntumalla rojuja väistellen. Päivän valvon tuijottaen tiiviisti joko television ruutua tai koneen näyttöä. Ympärille ei uskalla katsoa. Huomenna siivoan, ajattelen, enkä kuitenkaan siivoa. Ehkäpä nyt intoutuisin ja heiluttelisin aktiivisesti imurinvartta ympäriinsä. Pääsisi ainakin pölystä.

Kuuntelen nykyisin ihan ihmeellistä musiikkia. Saatan kuunnella monta tuntia sekalaisia ranskalaisia ja espanjalaisia artisteja, vaikka ne kuulostaisivat kuinka epämääräisiltä. Iltaisin vaihdan hetkeksi tranceen. Rakastan tanssimista. Joskus kävin yhtenään klubeilla vain tanssimassa. Yhdellä vakkariklubilla vanhempi baarimikko tarjosi aina alkuillasta ilmaisen drinkin ja yhden shotin. Loppuillan tahkosin veden voimalla. Tanssi on ihan oma maailmansa. Siihen uppoutuu ja häviää helposti useammaksi tunniksi. Pidättää vessahätäänsä ja janoaan loputtomiin, ja viimein hikeä tihkuen ja puuskuttaen luovuttaa onnellisena. Leijailee pilkun jälkeen viimeiseen yödösään ja nukkumaan. Leijuntaa kesti aina pari päivää. Se oli kuin huume, mitä janosin enemmän kuin elämää. Tärykalvoja paukuttava musiikki sykkivänä suoraan suoniini. Välkkyvät valot alitajuntaani. Loputon liike. Rakastin sitä. Nykyisin en enää käy missään. Tuntuu, ettei ole varaa sisäänpääsymaksuun tai muuten oikeutta. Miten voisin jaksaa tanssia, jos en jaksa edes lukea koulukirjoja? Laiska paska. Ensin työ, sitten huvi, vaikka työtä en pystykään tekemään.

Hullulla on halvat huvit. Kerran päivässä katson Youtubesta Faithlessin ehdottomasti hauskimman musiikkivideon Why Go:n, laulan mukana ja hymyilen, hytkyn tuolillani. Haluaisin olla se nainen siitä videolta. Hauska ja onnellinen.

-Raaste