Kesä on vienyt minua mennessään ja blogi on jäänyt taka-alalle. Joskus ahdistuksessa on tehnyt mieli kirjoittaa ja purkaa pahaa oloa, mutta tunteet eivät muutu sanoiksi. En osaa kirjoittaa niitä. Toisinaan myös tuntuu siltä, kuin blogi kantaisi mukanaan pahoja mustia puolia. Lapsuus, isäsuhde ja masennuksen synkimmät ajat muistuttavat olemassaolostaan liikaa. Ajattelen niitä, enkä halua lukea vanhoja tekstejä ollenkaan, saatika kirjoittaa.

Nyt yritän jatkaa. En enää ryömi mudassa naamallani. En ajattele isän ja minun välillä tapahtuneita kauheuksia tai muutakaan pahaa. Terapia on auttanut jonkin verran. Enää en jää kiertämään toivottomia ajatuskehiä niin paljon, vaan pystyn jo hieman ajattelemaan pidemmälle. Masennus on osoittautunut moninaiseksi verkoksi, joka on peittänyt alleen lähes kaikki elämän osa-alueet. Pikkuhiljaa kerin verkkoa kokoon, selvitän sen syitä ja juonteita.

Tulevaisuus ei ole enää musta. Minulla on suunnitelmia. Sairausloman jälkeen menen töihin ja opettelen elämään normaalia arkea. Koulunpenkille en voi vielä palata. En ole tarpeeksi vahva. Nykyinen tutkinto jää myös kesken. En aijo jatkaa sitä. Ei se olekaan sellaista, mitä haluaisin, mistä olisin tarpeeksi kiinnostunut. Sen sijaan katse on suuntautunut aivan toisenlaisiin opiskelumahdollisuuksiin. Itseluottamus on kohonnut hieman ja uskallan taas haaveilla. Ehkä minusta sittenkin tulee vielä ihan oikea eläväinen ihminen.

Joskus on päiviä, jolloin herään pirteänä ja iloisena. Välillä sitä pysähtyy miettimään, onko tämä nyt sitä onnea, tämmöistäkö on, kun tuntee iloa. Ei niitä päiviä vieläkään ole paljon, mutta uskon niiden lisääntyvän ja olon muutenkin normalisoituvan. Pitkästä aikaa aurinko kuikkii risukasaan. Kaikki ei ole enää mustaa. Minulle tapahtuu hyvää.

-Raaste