Makaan sohvalla hiljaisuudessa. Lukemani romaani on jossain jaloissa ja ylipuhtaat, laittamattomat hiukset tuntuvat silkkihuivilta pääni alla. Pysähtyneisyys. Ikkunasta kuuluu etäistä sirkutusta. Lämpöisen päivän kuolema hiipii viileänä koko yksiöön. Kissakin nukkuu.

Mustaa. Hengitän raskaasti ja uppoan sohvaan. Lihakset rentoutuvat vähitellen. Kuin tallattu nurmikko, hitaasti rapsahdellen. Olen lukenut lucid-unista. Haluaisin hallita uniani. Määrätä edes niitä. Kävellä sinne, minne en koskaan pääse ja lentää hallitusti. En kuitenkaan onnistu. En ole tarpeeksi keskittynyt. Pystyn ainoastaan palaamaan vanhoihin uniin, samaan jännitykseen tai tunteeseen. En osaa hallita. Lentelen minne sattuu ja meinaan aina pudota.

Levysoitin suhisee ja Miles puhaltaa trumpettiinsa. Seuraan bassoa. Joskus musiikin kuuntelu on tätä. Yhtä soitinta, joka jammaa hiljaa taustalla. Oliko 50-luvulla masennusta? Näen itseni kuvitteellisessa 50-lukulaisessa amerikkalaiskaupungissa. Minulla on hame ja hassu pieni hattu, hiukset nutturalla. Vahva silmämeikki ja punaiset huulet. Tanssin itsekseni savuisella jazz-klubilla. Tanssin poskeni punaisiksi ja suuni nauravaksi. Kaikki on mustavalkoista, hieman kellertävää, mutta silti niin täynnä värejä. Missä on masennus?

Migreeni hiipii. Viiltävä kipu ottaa basson tahdikseen. Tuiks tuiks tuiks tuiks tuiks tuiks, panta kiristyy. Silmiä painaa. Parin päivän vatvominen kilpistyy ja lysähtää, antaa fyysisen kivun viedä ajattelukyvyn. Tahti hiljenee. Tuiks tuiks. Turrrrrtumus.  Kuin ironisena loppuhuipentumana, soittimesta soljuu ulos It Never Entered My Mind.

-Raaste

Maailma tuntuu hitaalta. Aivan kuin se ei pyörisi omaa vauhtiaan vaan hieman jäljessä. Nykien. Olo on turhaantunut. Haluan elää, mutta jokin vain roikkuu ja hankaa vastaan. Ei päästä täysin askelein liikkumaan. Näin telkkarissa aikuisten juoksuvaljaat. Urheilijat käyttävät niitä treenatessaan. He juoksevat valjaissa ja samalla joku toinen vetää heitä taaksepäin. Minusta tuntuu vähän siltä.

Lakkaan kynteni tummalla punaisella. Ulkona paistaa aurinko. Toisaalta olo on hyvä. Punainen on ilon ja pirteyden väri. Se ei hallitse ulkomuotoani, jos olen todella alhaalla. Nyt en ole, vaan katson, kuinka maailma nykii hitaasti eteenpäin. Liian hitaasti. Olen liian nopea ja juoksen väärään suuntaan. Se ei kuitenkaan haittaa. Olen huolissani. En halua, että elämä menee taas siihen pisteeseen, milloin millään ei ole mitään väliä.

Juoksuvaljaissa on benji-köysi. Juoksen sokkona köyden kiristyessä. Kohta se nykäisee taaksepäin. Olen varma siitä. Silti en hidasta. Päivä lähtee uuteen nosteeseen parin kaljan myötä. Taas jaksaa ryntäillä. Unohtaa seuraukset, omantunnon ja tärkeyden. Juon merkitykset vittuun. Kohta mikään ei taaskaan haittaa. Minua pelottaa.

-Raaste