Verta ja väkivaltaa
“You don’t know what your power has done to me
I want to know if I’ll heal inside
I can’t go on with a holocaust about to happen
Seeing you laughing another time
You’ll never know why your face has haunted me
My very soul has to bleed this time
Another hole in the wall of my inner defenses
Leaving me breathless”
Disturbed - Stricken
Ajatukset vyöryvät kofeiinihumalan valloittamina yli ja ympäri. Saatan olla ilahduksissani päivän keskusteluista ja samassa upota ahdistuksen lonkeroiden saattelemana pinnan alle. En kuitenkaan kokonaan. Väkipakolla keskityn johonkin positiiviseen. Plärään Facebookia, laulan raikuvalla äänellä hempeää Frusciantea, lasken tupakoita ja riekun puhelimessa. Silti ahdistus on koko ajan läsnä.
Äitipuoleni kutsui minut isäni syntymäpäiville. Oikein isot juhlat pitävät pyöreiden kunniaksi. Tilat varattu ja kaikki. Ei yhtään isäni tapaista. Äitipuoleni on sosiaalinen perhonen. Hyvin puhelias ja mukava ihminen. Hän jaksaa touhuta, järjestää juhlija, sisustaa ja pitää huolta aikuisista lapsistaan, myös minusta. Aina kun isäni soittaa minulle, on taustalla äitipuoli. Hän pistää isän soittamaan ja soittaa usein itsekin. Kutsuu minua kylään, maksaa junamatkat ja antaa aina myös shoppailurahaa. Jotain niin outoa. En osaa suhtautua moiseen yltäkylläisyyteen. Ei isäni ole koskaan antanut minulle mitään, ei edes syntymäpäivinä. Miksi tämä nainen antaa, vaikka en edes pyydä?
Syntymäpäivät ahdistavat. Pitääkö minun mennä? Lupasin jo tulevani. Tietenkin. Olenhan hänen ainoa lapsi. Pitäähän minun tulla. En edes ehtinyt ajatella asiaa puhelimessa. Olin säästä vihaisena tarpomassa kotiin kaikkine nyssäköineni. Tietenkin tulen. Nyt olen pari päivää nieleskellyt palaa kurkussani. Ahdistaa. Mietin juhlia. Mitä siellä? Kaikki sukulaiset ja isän tuttavat. Kaikki ne kysymykset, vailla järjellistä vastausta. “Miten koulussa menee? Minne menet kesätöihin?” Olen hullu, hullu, hulluhan mä oon! Missään en ole, enkä mene minnekään. Luuseri. LUUSERI! Ihan niin kuin arvasitte. Tekisi mieli huutaa. Vittuako se kellekään kuuluu, kun ei oikeasti edes kiinnosta.
Mutta en huuda. En osaa. En tiedä, mitä tekisin juhlissa. Ne ovat muutenkin niin vaikeita tilanteita. Väkinäistä hymyä ja typerää smalltalkia. En jaksa sellaisia. Ja sitten yömyöhällä menisin isän ja äitipuolen luokse. Muka niin onnellisen lämpöisinä siinä sitten naukattaisi jotkut äkläkät mansikkaliköörihöpsyt. Hyi oksetus! Pitkä hiljainen yö vieraskamarissa kattolautoja tuijottaen ja ehkä jo seuraavana päivänä junalla kotiin. Ja ne matkatkin! Miten pystyn istumaan kolme tuntia suuntaan jossain junassa? Se junan haju ja matkaavat ihmiset. Täysillä pauhaava mp3-soitin toistolla koko matkan. Hikikarpalot otsalla ja oksennus kurkussa.
Isä ei tiedä masennuksesta. En haluaisi hänellekään kertoa. Miksi kertoisin? En näe sillekään mitään syytä. En näe koko ihmiselle mitään syytä. En enää. Olen luovuttanut. Niin kauan halusin ja yritin olla isälle tytär, jota isä rakastaa. En saanut sitä rakkautta koskaan lapsena. Nyt se tuntuu valheelliselta ja väärältä. En enää itse halua sitä. En tarvitse. Silti se ihminen roikkuu tuolla jossain puhelimen kantaman päässä ja muistuttaa olemassaolostaan juuri silloin, kun alan unohtamaan hänet. En tiedä, saanko tuntea omaa isääni kohtaan kylmää välinpitämättömyyttä, mutta sitä taidan tuntea kaikesta huolimatta. Jos edes sitäkään. Vain pakottavaa katkeruutta, inhoa ja sääliä. Haluaisin isot sakset, joilla voisiin leikata hänet pois itsestäni ja elämästäni. Haluaisin olla jonkun muun miehen vahinkolaukaus. Haluaisin niin kovin katkaista kaikki välit, unohtaa ja olla kuin en olisikaan, mutta se ei taida olla mahdollista. Haluaisin niin paljon jotain, jota en osaa edes itse arvata.
“Ja ulkona jossain oot sinä ja uus
kireä teennäinen valoisuus
Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa”
Maija Vilkkumaa - Se Ei Olekaan Niin
Mutta kuitenkaan en pysty mihinkään. Korkeintaan oksentamaan.
-Raaste
Aihe arki, kysymyksiä, lapsuus, masennus, musiikki |
Raaste
9. Huhtikuu, 2009 klo 22.46
Uuuh, itkettävää. Mutta hyvä, että näin tuntojasi purat. Kirjoittamaasi täytyy taas miettiä ja kommentoida sitten.
Lämmin halaus Raaste ja hyvää yötä.
10. Huhtikuu, 2009 klo 14.02
Luin uudellee kahteenkin kertaan kirjoittamaasi, aah. Onko pakko osallistua juhliin, mitä seuraa, jos et mene? Itsellesi syyllisyyttä, onko aiheellista? Olisiko hyvä pitää kuitenkin välit isään, vaikka äitipuolen välitykselläkin? Voitko edes äitipuolelle kertoa masennuksesta, me naisethan yleensä olemme hyviä “välittäjiä” - kaikenlaisten ikävien asioiden käsittelijöitä.
Itselläni oli nuorena samanlaisia tunteita omaa isääni kohtaan; suurta vihaa, halveksintaa ja katkeruutta. Isältä ei saanut rakkautta. Oli itse kuin aikuinen lapsi ja vei meiltä sisaruksilta äidinkin huomion. Hän oli pelottava auktoriteetti. Pitkälle vielä näin aikuisena koin hänet “kiusallisena tyyppinä” Nyt yli kahdeksankymppisenä äijänä on pehmennyt ja aika hupaisakin jääräpäisyydessään ja oma suhtautumiseni on helpottuneempi. Nyt voin aivan luontevasti olla oma itseni ja suhtautua lämmöllä vanhaan körilääseen. Näin jälkikäteen ajatellen oli varmaan oman mielenterveyden kannalta hyvä, että pystyi jotenkin purkamaan ja moittimaan (vuosia) pahaa isää luotettaville kuulijoille. Isän kanssa ei voisi minkäänlainen kunnon keskustelu onnistua, niin suuresta tunneälyn puutteesta on hänen kohdallaan kyse. Jollakin lailla yks`kaks`huomasin sitten puhuneeni itseni siitä asiasta ulos. Ja huomasin helpotuksekseni hyväksyväni hänet puutteineen vikoineen. Sillä oli itselleni suuri vapauttava ja helpottava merkitys.
Sinulla on rankempia kokemuksia ja näin sivusta seuranneena tuntuu kuin sinulla olisi yksin se kannettavanasi. Ajattelisin tämän blogin - näistä asioista kirjoittamisen olevan psyykettäsi korjaavaa prosessia.
Ja luota Raaste, vaikka sitä kaipaamaasi isän rakkautta et saisikaan, saat sitä kuitenkin monelta muulta läheiseltäsi ja ystävältäsi. Se on se pelastava tekijä itsesi kannalta.
Täti rutistaa nyt lämmipimästi.
24. Huhtikuu, 2009 klo 21.06
Nyt olen päättänyt, etten mene juhliin. Mitä peruuttamatonta pahaa siitä muka voisi seurata? Ei niin yhtään mitään. Säästyn vain itse stressaavan ahdistavalta päivältä. En tosin vielä ole keksinyt mitään hyvää syytä, jolla perua. Ehkä sanon vain, etten jaksa. Se on aika lähellä totuutta.
Uskon, että isänikin masennuksen ymmärtäisi. On hän itsekin ollut henkisesti hieman epävakaa, työtön ja milloin mitäkin. Olisi aika nurinkurista, jos hän ei ymmärtäisi, että muilla on mielenterveysongelmia. Ei kuitenkaan tunnu millään asteella siltä, että minun pitäisii kertoa hänelle vielä. Jossain vaiheessa on pakko, mutta ei vielä.
Varmaan omat negatiiviset tunteeni isääni kohtaan joskus halenevat, tosin en usko, että opin koskaan rakastamaan häntä. Tuntuu kauhealta sanoa, mutta olin helpottunut hänen mennessään naimisiin. Minun ei tarvitse enää huolehtia ukkelista, kun hän vanhenee ja kuolee. Mikä helpotus. Näissä tuntemuksissa näkee hyvin sen kontrastieron, mitä koen vanhempieni välillä. Äitiä ja äidin vanhempia olen aina ollut valmis auttamaan, tukemaan ja koen heidän vanhuutensa hyvinvoinnin valvomisen omaksi kunniatehtäväksi, jonka haluan myös suorittaa. Ei pelkästä kunnioituksesta, vaan myös rakkaudesta. Näin ei ole koskaan ollut isäni kohdalla.
Ja juu, saanhan minä rakkautta muilta.
Erityisen iloinen olen suhteestani edesmenneeseen isoisääni; hän oli minulle kuin isä, jota minulla ei koskaan ollut. Eihän mikään voi korvata puuttuvaa isäsuhdetta täysin, mutta parhaan mahdollisen olen saanut elämäni aikana.
Halauksia ja kaunista viikonloppua Reeta-täti.
25. Huhtikuu, 2009 klo 21.11
Ihanaa kuulla sinusta Raaste, lapsikulta!! Olen huojentunut. Samanlaisen ratkaisun olisin tehnyt itsekin. Ja samoin, olen kokenut helpoksi oman äidin auttamisen ja mahdoll. tulevan hoitamisen. Voi olla, että joiltain osin isänkin? Riippuu kyllä hänestäkin. Tässä iässä on jo kyllä vahvuuttaa ja voimaa olla huolehtija ja antaja. Mutta sinun ikäisellesi sellainen olisi kohtuuton vaatimus.
Täti halii lämpimästi sinua.