Koko päivän on huimannut. Päässä jyskyttää ja suuta kuivaa. Pariin kertaan olen miettinyt, olenko vahingossa ottanut tupla-annoksen Efexoria. Mutta ei se sitäkään ole. En ole taaskaan syönyt terveellisesti. Miten se voikaan olla niin vaikeaa. En ole myöskään käynyt kunnolla ruokakaupassa kahteen viikkoon. Ahdistaa liikaa. Pari kertaa olen nopeasti hakenut lähikaupasta sipuleita ja sipsiä. Niinä päivinä kun syön oikeaa ruokaa, oksennan illalla. Se on kuin rutiini. Oikein ajoitan oksentelut niin, että voin ottaa iltalääkkeen sen jälkeen paria tuntia ennen nukkumaan menoa.

Eilen oli tosiaan mukava päivä. Se päättyi kuitenkin valojen sammuttamisen jälkeen paniikkikohtaukseen ja itkuun. Koko tilanne suretti niin kovasti. Miksi tämän pitää olla tämmöistä. Vaikka elämä on hivenen parantunutkin yleisesti ottaen, saan samat tulokset masennustesteistä, lisää lääkkeitä ja sairauslomaa. Hoitohenkilöiden mielestä on hyvä, että olen nuori ihminen. Minulla on vielä pitkä elämä edessä, paljon koettavia ja ihania asioita tulossa. En kuitenkaan näe niitä. Istun samassa paskassa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja tuhlaan nuoruuteni tähän olemattomuuteen ja sakavuuteen. Jos yritän muistella jo elettyä nuoruuttani, en muista juuri mitään. Ihmisetkin ovat haalistuneita muistoja. Vaikka nousisinkin masennuksesta, en koskaan saa nuoruutta. Olen vanhana syntynyt, nuorena väsynyt.

Ja häpeä. Poistuuko se koskaan täysin? Löydän aina uusia asioita, joita hävetä. Lääkäri kysyi “viiltelystä”, kun siitä olin sairaanhoitajalle kertonut. Näytin rannetta. “Näkyvät jäljet”, lääkäri sanoi ja kirjoitti ylös. Katsoin ikkunasta ulos ja yritin pysäyttää näkökentän heilumisen. Olisin halunnut puolustautua. Eiväthän nuo nyt mitään jälkiä olleet, eivät edes syviä. Joskus ehkä kylmässä erottuvat tummempina, mutta että näkyvät jäljet. Eijei. Ei minulla. Mitä se nyt kirjoittaa diagnoosiin? Itsetuhoisuutta? Viiltelyä? Ongelmia kohdata vaikeat tunteet? Miten noloa! Nieleskelin.

Olen tehnyt paranemisestani tehtävän. Taas yksi tehtävä, joka täytyy suorittaa. Otan asioista selvää ja opiskelen. Luon positiivista oloa vaikka väkipakolla, mutta aina illan tullen huomaankin olevani yhtä sairas kuin ennenkin. Hyvin sen peitän. Hyvin jaksan touhuta. Onhan tämä tehtävä, joka täytyy suorittaa, saada pois päiväjärjestyksestä. mutta mitä jos tehtävä ei olekaan kuin kokeeseen lukeminen? Olen pelkkää pintaa ja pintakin on naarmuilla.

-Raaste