Laskin, että olen ollut noin puoli vuotta hoidon parissa. Vuoden vaihteessa olin hyvin huonona. Kaikki päivät olivat loputonta tuskaa, itkua ja sumua. En muista joululomasta juuri mitään. Kun oikein pinnistelen, muistan joitain pieniä välähdyksiä. Minä ja ystäväni istumassa metrossa. Pieni ruipeloinen Kissa naukumassa kurjasti kuljetuslaatikossa hakiessani häntä kotiin. Jouluaatto äidillä, minä makaan lattialla ja yritän hymyillä. Ei paljoakaan muistoja. Puoli vuotta elämää, joka on kuin aamun hatara muisto monimutkaisesta unesta.

Tänään olen ollut iloinen pitkästä aikaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Minua väsyttää ja lihaksia pakottaa, mutta silti on oikeastaan aika hyvä olla. Leikin aamulla tunnin kissan kanssa ja nauroin sen hypyille, kierähdyksille ja ilmeille. Päivällä kiirehdin eräälle kurssille ja puhuin aika monenkin kurssilaisen kanssa. Kurssin loputtua yksi nainen kysyi, tulisinko huomennakin kerhotalolle. Sanoin tulevani keskiviikkona ja hän ilahtui. Sovimme näkevämme silloin. Tuli hyvä mieli.

Illalla näen äitini. Minulla on kova ikävä, vaikka näimmekin pikaisesti eilen. Viikonloppuna näen kavereitani ja pikapuoliin matkustan taas erään tärkeän ihmisen luokse. En muista milloin viimeksi olisin näin odottanut tulevaa. Tuntuu omituiselle. Aivan kuin pilvien lomasta pilkistäisi aurinko. Elämä kuiskailee nimeäni ja muistuttaa, että vielä on minullekin hyviä asioita luvassa. Vaikka rintani päällä onkin raskas paino ja pinnan alla syvä ahdistus ja epätoivo, on paljon helpompi hengittää. Aivan kuin olisin hypännyt jonkun toisen elämään. Näin normaalilta ei ole tuntunut pitkiin aikoihin. Vierastan normaaliutta kuin lapsi vierastaa kaukaista sukulaistaan. Haluaisin niin tutustua tuohon hyvään voimaan, mutten meinaa uskaltaa.

-Raaste