Koko päivän on huimannut. Päässä jyskyttää ja suuta kuivaa. Pariin kertaan olen miettinyt, olenko vahingossa ottanut tupla-annoksen Efexoria. Mutta ei se sitäkään ole. En ole taaskaan syönyt terveellisesti. Miten se voikaan olla niin vaikeaa. En ole myöskään käynyt kunnolla ruokakaupassa kahteen viikkoon. Ahdistaa liikaa. Pari kertaa olen nopeasti hakenut lähikaupasta sipuleita ja sipsiä. Niinä päivinä kun syön oikeaa ruokaa, oksennan illalla. Se on kuin rutiini. Oikein ajoitan oksentelut niin, että voin ottaa iltalääkkeen sen jälkeen paria tuntia ennen nukkumaan menoa.

Eilen oli tosiaan mukava päivä. Se päättyi kuitenkin valojen sammuttamisen jälkeen paniikkikohtaukseen ja itkuun. Koko tilanne suretti niin kovasti. Miksi tämän pitää olla tämmöistä. Vaikka elämä on hivenen parantunutkin yleisesti ottaen, saan samat tulokset masennustesteistä, lisää lääkkeitä ja sairauslomaa. Hoitohenkilöiden mielestä on hyvä, että olen nuori ihminen. Minulla on vielä pitkä elämä edessä, paljon koettavia ja ihania asioita tulossa. En kuitenkaan näe niitä. Istun samassa paskassa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja tuhlaan nuoruuteni tähän olemattomuuteen ja sakavuuteen. Jos yritän muistella jo elettyä nuoruuttani, en muista juuri mitään. Ihmisetkin ovat haalistuneita muistoja. Vaikka nousisinkin masennuksesta, en koskaan saa nuoruutta. Olen vanhana syntynyt, nuorena väsynyt.

Ja häpeä. Poistuuko se koskaan täysin? Löydän aina uusia asioita, joita hävetä. Lääkäri kysyi “viiltelystä”, kun siitä olin sairaanhoitajalle kertonut. Näytin rannetta. “Näkyvät jäljet”, lääkäri sanoi ja kirjoitti ylös. Katsoin ikkunasta ulos ja yritin pysäyttää näkökentän heilumisen. Olisin halunnut puolustautua. Eiväthän nuo nyt mitään jälkiä olleet, eivät edes syviä. Joskus ehkä kylmässä erottuvat tummempina, mutta että näkyvät jäljet. Eijei. Ei minulla. Mitä se nyt kirjoittaa diagnoosiin? Itsetuhoisuutta? Viiltelyä? Ongelmia kohdata vaikeat tunteet? Miten noloa! Nieleskelin.

Olen tehnyt paranemisestani tehtävän. Taas yksi tehtävä, joka täytyy suorittaa. Otan asioista selvää ja opiskelen. Luon positiivista oloa vaikka väkipakolla, mutta aina illan tullen huomaankin olevani yhtä sairas kuin ennenkin. Hyvin sen peitän. Hyvin jaksan touhuta. Onhan tämä tehtävä, joka täytyy suorittaa, saada pois päiväjärjestyksestä. mutta mitä jos tehtävä ei olekaan kuin kokeeseen lukeminen? Olen pelkkää pintaa ja pintakin on naarmuilla.

-Raaste

Laskin, että olen ollut noin puoli vuotta hoidon parissa. Vuoden vaihteessa olin hyvin huonona. Kaikki päivät olivat loputonta tuskaa, itkua ja sumua. En muista joululomasta juuri mitään. Kun oikein pinnistelen, muistan joitain pieniä välähdyksiä. Minä ja ystäväni istumassa metrossa. Pieni ruipeloinen Kissa naukumassa kurjasti kuljetuslaatikossa hakiessani häntä kotiin. Jouluaatto äidillä, minä makaan lattialla ja yritän hymyillä. Ei paljoakaan muistoja. Puoli vuotta elämää, joka on kuin aamun hatara muisto monimutkaisesta unesta.

Tänään olen ollut iloinen pitkästä aikaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Minua väsyttää ja lihaksia pakottaa, mutta silti on oikeastaan aika hyvä olla. Leikin aamulla tunnin kissan kanssa ja nauroin sen hypyille, kierähdyksille ja ilmeille. Päivällä kiirehdin eräälle kurssille ja puhuin aika monenkin kurssilaisen kanssa. Kurssin loputtua yksi nainen kysyi, tulisinko huomennakin kerhotalolle. Sanoin tulevani keskiviikkona ja hän ilahtui. Sovimme näkevämme silloin. Tuli hyvä mieli.

Illalla näen äitini. Minulla on kova ikävä, vaikka näimmekin pikaisesti eilen. Viikonloppuna näen kavereitani ja pikapuoliin matkustan taas erään tärkeän ihmisen luokse. En muista milloin viimeksi olisin näin odottanut tulevaa. Tuntuu omituiselle. Aivan kuin pilvien lomasta pilkistäisi aurinko. Elämä kuiskailee nimeäni ja muistuttaa, että vielä on minullekin hyviä asioita luvassa. Vaikka rintani päällä onkin raskas paino ja pinnan alla syvä ahdistus ja epätoivo, on paljon helpompi hengittää. Aivan kuin olisin hypännyt jonkun toisen elämään. Näin normaalilta ei ole tuntunut pitkiin aikoihin. Vierastan normaaliutta kuin lapsi vierastaa kaukaista sukulaistaan. Haluaisin niin tutustua tuohon hyvään voimaan, mutten meinaa uskaltaa.

-Raaste

Se hiipii nurkan takaa ja sieppaa minut mukaansa.  Pelkään katoavani. Puristan käsivarsiani niin, että sattuu. Kipu on hyvästä, se on totta. Olen tässä, kipu sanoo. Elossa pimeässä.

Katson Kissaa. Se nukkuu jalkopäässäni. Kuorsaa pientä kissan kuorsausta. Onko suloisempaa. Ja silti en pysty siitä nauttimaan. Tunnen vain jäätävän kylmyyden ja polttavan kuumuuden, jotka yhdessä lyövät kiinni minuun. Ehkä kuolema tuntuu siltä. Ehkä sekin lyö ja halvaa. Pysäyttää ajan. Täyttää tyhjyyden pelolla. Jos viimeinen ajatus onkin pelko.

Haluaisin, että joku rutistaisi minua. Yksinäisyys on petollista. Se antaa paniikille ja pelolle luvan. Yksin uppoaa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, on vielä enemmän yksin. Katoaa ja pelkää katoavansa lisää. Katoavansa kokonaan.

Paha kietoo sormensa olkapääni ympärille. Sillä on pitkät kynnet, joilla se imee eloa minusta. Tappaa minut aina uudestaan. Pieni Kuolema. Pelkään.

-Raaste

Näinä iltoina se iskee. Kun väsyttää niin, että voisi painua musiikin keinuttamana uneen, mutta ei kehtaa vielä. Makoilee sohvalla torkkupeiton alla silmät kiinni ja antaa ajatuksen virrata vapaasti. Ikävä. Se hiipii kuin varkain ja asettaa varjonsa sohvan ylle. Tummentaa huoneen. Kaihoisa ikävä.

Vapaasti virtaavat ajatukset ovat muodostaneet kauniin muistojen joen, joka samalla lämmittää ja hyytää. Ensin se täyttää koko vartalon pehmoisilla muistoilla, lempeillä sanoilla, ihanilla asioilla, lämpöisillä käsillä. Juuri kun on uppoutunut siihen untuvaan, karu todellisuus kääntää sen kaukaiseksi. On edelleen sohvalla yksin, puristaa sohvatyynyä. Ikkunasta tulee kylmää ilmaa. Hän on niin kaukana. Ikävä niin lähellä. Syyllisyys vielä lähempänä. Saanko minä ikävöidä? Onko minulla oikeus?

Näinä iltoina haluaisi painautua Häneen, antaa ajatuksen virrata yhdessä, hengittää syvään samassa tahdissa. Mutta turvaudun vanhaan muuriini sulkeutuneisuuteen. En anna itselleni lupaa rakastaa, rakastua. Turvaudun välimatkaan ja moniin selityksiin, eihän koskaan ollut Meitä. Vaikka haluaisinkin vain mennä, painautua, rakastaa. Avautua hieman ja sulkeutua Häneen.

Suljen mieleni. Eristän tunteet. Halaan sohvatyynyä ja hengitän yksin.

Näistä tunteista ja ajatuksista johonkin aivan toiseen. Sain Bamiellalta jokin aika sitten palkinnon, iso kiitos siitä!

Palkinto lähtee etiäpäin Ritalle, Luuytimelle, Johannekselle ja Gatalle kiitoksena inspiroivista blogeista ja tuesta.

-Raaste

“My mind is a box and you put things in and you
Take things out and it’s empty
My mind is a box and you gut it then and you
Flatten it and you leave me blank”
Pretty Balanced - My Mind Is a Box

Yksinäisyys. Mistä se tulee? Onko se sitä, kun valvoessaan myöhään illalla huomaakin olevansa aivan yksin. Ainoa elävä olento jolle puhuu, on kissa, eikä ole nähnyt ketään ihmistä kahteen päivään istuessaan lukkojen takana kotona. Yksin kissan kanssa. Ehkä yksinäisyys on sitä, kun katsoo Facebookin tapahtumasivua, näkee ystävien tekemisiä, mutta ei kuitenkaan tiedä, mitä heille oikeasti kuuluu. Tai sitä kuinka miettii, mitä pitäisi tehdä toisin ollakseen sellainen sosiaalinen ihminen, josta pidetään.

Yksinäisyys iskee joskus metrossa. Istuu vieraiden ihmisten keskellä ja kuulee heidän hälinän. Koventaa soittimensa ääntä, että saisi olla enemmän yksin. Ettei tarvitsisi kuulla muiden puhetta. Tai kun on itse ystäviensä kanssa porukan keskellä. Nauraa tikahtuakseen vain tajutakseen kuinka sairas oma mieli on. Kuinka eristyksissä oikeastaan on niistä kaikista muista. Pahinta se on kahden kesken ystävän kanssa, jonka luulee olevan hyvin läheinen, mutta kesken keskustelun tajuaa, ettei tuo ystävä tiedä mitään minusta. Ettei ystävä ymmärräkään. Eikä itse osaa sanoa sitä, mitä haluaisi. Elämästä tulee päivä päivältä merkityksettömämpää. Eristettyä.

Miten ihmiset tutustuvat? Mikä tekee ihmisten väleistä helppoja? Luulen, että ollakseen mielenkiintoinen ihminen, pitää elämässä olla jotain sisältöä ja ajatuksia. Minulla ei ole mitään sellaista. Elämässäni ei ole mitään sellaista, minkä haluaisi jakaa muille, sellaista mistä olisi ylpeä. Miten typerältä se kuulostaakaan sanoa kuulumisia kysyttäessä, ettei kuulu oikeastaan mitään ja todella tarkoittaa sitä. Kuinka yksinäinen olo siitäkin tulee, kun tajuaa, miten tyhjää elämä on.

Sarjamaratonin jälkeen huomaan ikävöiväni sarjan mielikuvitushahmoja. Hetken olin jossain mukana. Katsoin heidän elämäänsä, eivätkä he salanneet minulta mitään. Mutta sitten maratoni loppuu. Hahmot hylkäävät minut, katoavat ja tajuan, kuinka surullista tämä on. Sammutan ruudun ja katson kissaa. Se maukuu ja haluaa huomiota. Tulen vielä surullisemmaksi. Miksi kissa on ainoa, joka haluaa minun huomiotani.

-Raaste

OT: Sain Bamiellalta tunnustuksen, jonka liitän ja jaan eteenpäin seuraavassa postauksessa. Nyt menen nukkumaan.

“-Hello Regan. I’m a friend of your mother’s. I’d like to help you. I afraid you might hurt yourself, Regan
-I’m not Regan.
-I see… Well, then let’s introduce ourselves. I’m Damien Karras
-And I’m the Devil.”
Destroid - Broken and Abused. Lainaus elokuvasta The Exorcist

Minusta on tullut vieras itselleni. Tyhjät silmät katsovat peilistä. Suu nauraa sielutonta naurua. Tunnen, kuinka energiani valuu pois ja musta maailma kietoo lonkeroita vartaloni ympärille. Vajoan. Katson pahaa silmiin. Olen se itse.

Tuntuu, etten jaksa. Pari viikkoa on mennyt toimeliaana ja iloisena. Kuitenkin joka ilta tulen kotiin yksin. Iloisuuskin on jättänyt minut. Päivällä kulutettu toimeliaisuus on tiessään. On vain minä. Väsynyt ja rikkinäinen minä. Ilman syytä.

Kissalle jaksan aina hymyillä aitoa hymyä. Vähintään kerran päivässä minut valtaa suuri lämpö ja hellyys. Kuinka onnellinen onkaan kun saa kissan omistaa. Pieni seuralaiseni, joka tietämättään seuraa minua mustiinkin hetkiin. Tomera tassukainen, joka painautuu otsaani vasten. Olemme toistemme pelastusrenkaat. Olen niin kiitollinen.

Olin innolla odottanut tätä viikkoa. Niin paljon kaikkea kivaa olen järjestänyt tapahtuvaksi, mutta jo heti ensimmäisen päivän aamuun herään paino rinnassani. Ei tunnu hyvälle. Tuntuu raskaalta. En jaksa ja perun päivän menot. Pakotan itseni hoitamaan sen sijaan vaikeaita talousasioita. Se on ihan sama, mitä tämmöisinä päivinä tekee. Teot eivät muuta oloa. Mikään ei tunnu missään. Puristus on niin kova. Lääkärikäynti ja hoitsutapaaminen lähestyvät. En tiedä, mistä haluaisin puhua. Minulla ei ole mitään asiaa.

-Raaste