Toinen päivä putkeen, kun oksennan ruokani. Lääkkeiden alun sivuoireet ovat menneet ja pystyn taas syömään. Syöminen ei kuitenkaan ole samanlaista kuin ennen. Saan kaikesta hirveän ähkyn ja tunnen palleani kurtistuvan kasaan jokaisen aterian jälkeen. Tulee huono olo, joka on pakko oksentaa ulos.

Olen huono oksentaja. Vaikka tungen sormet kurkkuuni ja kutitan, on oksennus vain pieni limainen puklaus. Joudun toistamaan puklauksen kymmeniä kertoja ja siltikin pallea jää ahtaalle. Tänään söin purkillisen hernekeittoa, oksensin siitä puolet. Inhottaa.

Minua pelottaa. En tiedä, mitä tämä on, miksi teen näin. En ole bulimikko. Inhoan oksentamista. En muista, milloin oksensin ensimmäisen kerran tarkoituksella. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, entiset tahalliset oksentamiset tein, koska ei ollut mitään tekemistä. Ahmin kauheat määrät ruokaa ja oksensin katuessani. Rääkkäsin ruumistani, onhan oksentaminen minulle vaikeaa ja epämieluisaa. Nyt oksennan helpottaakseni tukalaa oloani. Ei mitään järkeä.

Muutenkin kuoreni tuntuu rikkinäiseltä. Flunssa kolkuttaa taas ovelle ja aamulla virtsassani oli verta. Se ei ole uutta. Pari vuotta sitten kesällä oli sama tilanne syödessäni paljon vahvoja kipulääkkeitä. Nyt en tiedä, mistä veri johtuu. Onko se virtsatulehdusta, vai voiko tämä johtua masennuslääkkeistä. Eilen illalla otin oksentamisen päälle migreenilääkkeen. Voiko se olla syy.

Välttelen vessaa.

-Raaste

Hate me
Do it and do it again
Waste me
Rape me, my friend
Nirvana - Rape Me

Katson sitä. Se näyttää normaalilta. Kaksi jalkaa, kaksi kättä, kymmenen varvasta ja sormea, pää, vatsa ja selkä. Luiden, lihaksien, nivelten, verisuonien ja muiden kudosten muodostama kokonaisuus, joka toimii. Silti en ole osannut arvostaa sitä tarpeeksi. Siitä on muodostunut fyysinen säilytyskotelu rikkinäiselle sielulle. Ainoa asia minussa, jota olen aina voinut hallita mieleni mukaan. Välttämättömyys ja riippakivi. Ruumis.

Fyysisiä tuntemuksia on helpompi käsitellä kuin psyykkisiä. Kipu on konkreettista, haavat näkyviä ja toipuminen havaittavaa. Ehkä siksi ruumista on niin helppo rääkätä. Kaikki, mitä olen kropalleni tehnyt, tuntuu mielipuoliselta. Miten kaikesta siitä voi nauttia ja saada helpotusta. Hullua, sairasta, iljettävää.

Mitä kaikkea olenkaan tehnyt. Näännyttänyt itseäni nälässä ja ihastellut sitä tyhjää särkyä vatsassa. Syönyt itseni ähkyksi turvautuen siihen paisuneeseen kuvotukseen. Oksentanut vedet silmissä ja se tyytyväisyys seuraavana päivänä kurkun ollessa turvonnut ja kipeä.

Koskaan en ole varsinaisesti viillellyt, mutta teininä hakkasin käsivarsiani ovenpieliin ja seiniin. Naarmutin itseäni vereslihalle nuppineuloilla ja muilla terävillä esineillä. Turrutin itseni kirvelyyn. Löin rystyset rikki. Poltin nahkaani uuninritilään ja revin ihokarvoja tuppoina. Joskus yläasteella tein surface-lävistyksen jalkaan. Se oli siinä melkein kuukauden, kunnes nitkutin pyhässä hartaudessa nahan lävistyksen päältä rikki.

Sama on ollut osana päihteitä. Mitä fyysisempi kokemus, sitä parempi. Kaikki kutinat, pistelyt, syyhyt, velttoudet ja jännitykset olen ottanut vastaan kuolaten. Kaikki käy, kunhan mieli pysyy kasassa. Voi sitäkin turvallisuuden aaltoa, joka valtaa toimintakyvyn kadotessa. Kuin olisi saavuttanut jotain jumalallista huohottaessaan hikisenä nurkassa.

Tai se turvallisuus, joka hulahtaa läpi vartalon miehen tarttuessa tiukasti kiinni. Ohjaan silittävän käden kietoutumaan hiuksiini ja tukistamaan, rintoja hyväilevän käden kaulalle puristamaan. Niin saa tehdä vain mies, jonka haluan niin tekevän. Turvallinen mies saa satuttaa, kun haluan sitä. Miksi?

Oma satutettu mieli saa satuttaa vielä enemmän. Miksi?

Tänään kissa tikkasi kyntensä ranteeseeni. Huomasin sen paljon myöhemmin takin hian tahrautuessa vereen. Nyt nautin kirvelystä. Miksi?

-Raaste

Vatsaa kivistää ja suolet vinkuvat. Katson läpi jääkaapin ja kaapit. Mikään ei kuitenkaan miellytä, pikemminkin ällöttää. Poltan tupakan ja kiristelen hampaitani. Taas tämä on tämmöistä. Tänään sain syötyä pussinuudeliannoksen. Se oli suuri saavutus, sillä kaikki aina nuudeleiden limaisesta rakenteesta kanamausteeseen asti ällötti. Mietin, pitäisikö minun pakottautua syömään vielä leipäpalanen ennen nukkumaanmenoa.

Katson Mirtasta kertyneitä läskejäni. Vatsalla on löysä makkara ja reidet vaikuttavat tavallista hyllyvämmiltä. Se ei kuitenkaan haittaa. Enemmän minua pelottaa uuden lääkkeen tuoma ympärivuorokautinen yökötys ja makuaistin muuttuminen. Kaikki maistuu kummalliselta ja pilaantuneelta. Onneksi olen menossa ensiviikolla lomamatkalle erään ystävän luokse. Hän on kulinaristi ja varmasti pakottaa minutkin syömään. Enkä edes kehtaisi olla syömättä hänen laittamia ruokia. Se olisi epäkohteliasta.

Lääkkeen yksi mahdollinen sivuvaikutus on anoreksia. Miten mikään lääke voikaan johtaa siihen, mietin ja heitän kapselin kitusiini. Voin kuvitella lääkkeen yksinäisen matkan vatsalaukkuuni, kuinka se hajoaa ja imeytyy hitaasti verenkiertoon. Näen melkein aivoni, joihin veri lopulta tuo lääkkeen. Kuvittelen pääni sisälle raksutusta, kilinää ja kolinaa. Katson itseäni peilistä ja näen seisovien silmien lautasmaiset pupillit.

En ole vielä syönyt lääkettä montaakaan päivää, mutta samaa tahtia ruokahalun kanssa on poistunut myös ympärivuorokautinen usva. Olen sekaisin, mutta tunnen taas. Tunnen kaikenlaisia tunteita, iloa ja surua, vahvistuvaa rakkautta. Nauran taas pitkästä aikaa. Nauru kumpuaa jostain syvältä, pulppuaa ulos suusta. Joskus en pysty lopettamaan hymyilemistä. Hymy pakottaa poskia ja saa kuivan suun tuntumaan vielä kuivemmalta. Mutta se on hymyä! Itkukin tulee välillä. Se saattaa yllättäen pompsahtaa hymyn päälle ja näytän hysteeriseltä. Ajatukset sukkuloivat keskenään ja saavat tunteet vyörymään pikakelauksella. Saatan puhua mitä sattuu ja jälkeenpäin aina hävettää hetken. Välillä hävetys kasvaa ahdistukseksi ja kuvittelen kaikenlaista hullua.

Sanon, mitä ajattelen. Pelkään, että joku sanomiseni saisi ihmiset kaikkoamaan ympäriltäni. En kuitenkaan lopeta puhumista. Olen kerrankin saanut ääneni kuuluville ja se on helpottanut oloani. Olen rehellisesti sairas ja oikeasti hoitamassa itseäni. Jos se jotain pelottaa liikaa, jos se että haen apua itselleni lääkäristä, sairauslomalta ja lääkkeistä saa minut vaikuttamaan alhaiselta, psykopaatilta tai miltä tahansa, niin sille ei voi sitten mitään. Tärkeintä on, että läheiseni tietävät. Heillä on oikeus tietää. Hitaasti alan olla sinut masennuksen kanssa. Edes uusin lääkärin diagnoosi ei pelota. Olkoon vaan vaikea masennustila. Uskaltaudun katsomaan masennusta silmiin, pitkäaikaista ystävääni ja vihamiestäni, joka vuosi vuodelta on nakertanut minua kumoon.

Masennus ja sen hoito ovat tulleet minulle niin jokapäiväisiksi ja itsestäänselviksi asioiksi, että joskus oikein hämmästyn ja ahdistun, kun joku ei niitä ymmärrä. Pelkään leimautumista ja hyljeksintää. Minut on jätetty niin monta kertaa muista syistä ja olen aina halunnut olla mahdollisimman normaali ja tavallinen, että pelkään sairauden olevan taas yksi raksi otsassani. Pieni uusi ääni on kuitenkin syntynyt sisälläni. Se puolustaa minua ja sanoo, etteivät sellaiset ihmiset ole minun arvoisiani. Jos he jättävät sairauden takia, on heillä mitä luultavamminkin itsellään ongelmia, vähintäänkin hyvin suppea ajatusmaailma. Sääli heitä kohtaan. Tuo ääni on vain hyvin pieni.

Vatsa on taas rauhoittunut hetkeksi ja nälkä hiljentynyt. Mietin, jos tekisin oikeen maukkaan voileivän. Keittäisin kananmuna ja siivuttaisin sen leivän päälle, päällystäisin koko komeuden juustolla. Vesi kirahtaa kielelleni, mutta ei positiivisessa mielessä. Oksettaa. Yritän pakottautua juomaan mustikkakeittoa.

-Raaste

Mirta meni vaihtoon uuden lääkärin luona ja samalla katosi ympärivuorokautinen zombiolo. Epäuskoisena ihmettelen itseäni. Parissa päivässä on olo tullut paljon selkeämmäksi. En enää makaa tiheän sumun keskellä, vaan poukkouilen pitkin seiniä. Nukun neljän tunnin unia, mutta pitkästä aikaa melko sikeitä. En enää heräile niin usein. Illalla ei väsytä ollenkaan, eikä uni tunnu enää välttämättömältä. Ruokahalu on romahtanut ja unohdan syömisen yksinäni. Olen superihminen.

Ajatukset ryntäilevät päässäni siksakkia. Olen koko ajan hermostunut ja ylijännittynyt. Tunteiden vuoristorata on taas nytkähtänyt liikkeelle. Nyt se huristaa ylinopeutta saaden minut välistä nauramaan ja taas sitten itkemään, murjottamaan ja äyskäilemään. Taas nauran maanista naurua ja kohellan suuttuakseni hetken päästä uudelleen.

Eilen seisoin suihkussa kuuman veden valuessa pitkin selkääni. Siinä sitten kummastelin sitä, miten yht’äkkiä elämääni on taas ilmestynyt jotain odotettavaa, pieniä kivoja asioita. Olen huomannut, että viimeisen kolmen vuoden aikana en ole oikein tehnyt mitään kivaa. Olen aina ollut joko töissä tai koulussa. Elämä on ollut vain niitä. Mihin on jäänyt kaikki kiva vapaa-ajan puuhailu ja harrastaminen? Nyt minä aloitan uudestaan. Teen vain pieniä kivoja asioita, vietän aikaani kivojen ihmisten kanssa ja nautin elämästä. Minua alkoi itkettää. Miten voin olla niin rajalla. Toisella puolella on Kuolema ja toisella puolella Elämä. Katson Kuolemaa koko ajan silmiin, selkä päin Elämää. Katson Kuolemaa ja näen vain sen. Koko maailmani on pelkkää Kuolemaa ja synkkiä ajatuksia, vaikka toisella puolella tapahtuu jotain paljon kiinnostavampaa. Itkin vuolaasti. Päätin taas pienen päätöksen. En kuole masennukseen. Vaikka mikä tulisi. En kävele Kuolemaan, en kaadu siihen tai huku. Jos kuolen, kuolen johonkin muuhun, mutta masennukseen minä en kuole. Itkin lisää.

-Raaste

“You live for times of solace
Within a sign there’s a promise
Don’t lose all faith ’cause you shake at night
It’s in the art of the process

In another rhyme beyond this place
The healing’s fast enough
Done a thousand times, a thousand ways
Until you’ve had enough”
Paradise Lost - Mercy

Rattaat pyörivät. Räsynukkena minä pyörin niiden mukana raskaasti kohti eheyttä. Minä en tiedä, mitä teen ensiviikolla. En tiedä, mitä teen huomenna. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Minä pyörin nyt rattaissa. Minusta huolehtivat isot kädet. Monesti haukkumani Suomen terveydenhuolto toimii vihdoinkin. Minulla on omalääkäri ja kohta myös uusi psykiatrinen sairaanhoitaja. Pian he tekevät minulle hoitosuunnitelman. Rukkaavat lääkkeet ja terapiat sopusointuun. Eivät jätä minua yksin. Minun on turvallinen olla.

Samalla minua väsyttää. Aina samat kysymykset, samat vastaukset.  Uusi ihminen lukee ruudulta hoitohistoriani, lukee vanhan lääkärin ja sairaanhoitajan kirjoitukset. Kysyy samat kysymykset. Tekee samat testit. Aina uudelleen. Jokaisella tapaamisella kysytään, miten olen voinut, mitä hyvää on tapahtunut. Joskus siitä vitsaillaan kovaan ääneen kavereiden kanssa: Mä oon MASENTUNUT, mun elämä on pelkkää PASKAA JA VERTA! Mutta istuessani lääkärin vastaanotolla hiljaa ja pienenä sanon sen vakavalla äänellä, hiljaa kuin hiiri: Mä en jaksa, mua väsyttää ja pelottaa. Aina lääkäri nyökkää, kirjoittaa ehkä nopeasti jotain, sanoo sitten, että masennuksella on hyvä paranemisennuste. Minäkin nyökkään ja hymyilen idioottimaisesti. Joka ikinen kerta.

Minulla on kauhea kiire. Olen pää kolmantena jalkana juoksemassa kaiken maailman masennusryhmiin ja mielenterveysliiton kursseille. Eräs ammattihenkilö pysäytti minut. Hän otti kädestä kiinni, katsoi silmiin ja sanoi, ettei minun vielä kannata. En ole tarpeeksi vahva vielä. En ollut edes ajatellut asiaa niin, mutta siihen heräsin. Totta, minun kuuluu saada ensin vähän hoitoa.

Hätäisyydessäni olen sokea omalle tilalleni. Hoitajat ja oma järki sanovat, että masennuksen hoidossa voi mennä jopa vuosia ja tässä vaiheessa pitäisi vain levätä, nukkua väsymystä pois ja tehdä pieniä kivoja asioita. Minun on kuitenkin kauhean vaikea suoda itselleni sitä rauhaa. Tuntuu, kuin huijaisin kaikkia. “Laiska paska” on syöpynyt aivoihini ja tunnen huonoa omaatuntoa. Haluaisin suorittaa. Haluaisin suorittaa masennuksen pois almanakastani ja jatkaa elämää, mutta ei se mene niin.

Kukaan tähänastisista ammattilaisista ei ole kysynyt lapsuudestani. Ehkä niiden kysymysten aika ei vielä ole. Tänään katsoin pitkään vanhaa valokuvaa, jossa olen riemuisa nelivuotias, niin eläväinen ja onnellinen. Miksi en voi olla sitä nyt? Miksi tapahtui niin paljon pahoja asioita? Miksi musta maailma on nykyisin kaikkeni? Haluan huutaa ja kiukutella, valittaa ja vaatia oikeutta, mutta en jaksa. Annan vain rattaiden pyöriä hitaasti ja raskaasti rutisten. Ehkä ne joskus onnistuvat tekemään minusta taas ihmisen.

-Raaste

“I don’t know what I’m doing
I don’t know what I’m saying
I don’t know why I’m watching
all these white people dancing

I don’t know where I’m going
But I do know that I’m walking
Where?
I don’t know
Just away from this love affair”
Rufus Wainwright - This Love Affair